Lemminkäisen arvoitus

Keväällä 1930 vuorineuvos Gösta Serlachius osti Kalevala-aiheisen guassimaalauksen. Hän oli varma, että se oli Akseli Gallen-Kallelan tekemä luonnos vuonna 1897 valmistuneeseen temperateokseen Lemminkäisen äiti, joka kuului Ateneumin kokoelmiin. Vuorineuvoksen järkytys oli melkoinen, kun taiteilija myöhemmin teoksen nähdessään kielsi tehneensä sen. 

Voisi ajatella, että asia on loppuun käsitelty, jos taiteilija ei tunnusta teosta omakseen. Monet Gallen-Kallelan taidetta tuntevat asiantuntijat olivat kuitenkin tuolloin ja ovat edelleen vakuuttuneita siitä, että teos on aito. Lemminkäisen äidin arvoitus onkin askarruttanut taiteentuntijoita jo yhdeksänkymmentä vuotta. 

Serlachius-museoiden kokoelmapäällikkö Tarja Talvitie ja Gallen-Kallelan Museossa kokoelmapäällikkönä työskennellyt Minna Turtiainen tarttuivat aiheeseen ja paneutuivat perusteellisesti guassin aitouskysymykseen. Tutkimusten tulokset on julkaistu loppuvuodesta 2019 julkaistussa kirjassa Lemminkäisen arvoitus. 

Lemminkäisen arvoitus kaikkine yksityiskohtineen muistuttaa salapoliisitarinaa. Samalla se kertoo siitä, miten haastavaa saattaa olla taideteoksen osoittaminen aidoksi tai väärennökseksi, kun omistushistoria on hämärän peitossa. Tämän joutui myös vuorineuvos Serlachius toteamaan. Hän keräsi ystävänsä Gallen-Kallelan tuotantoa aktiivisesti 1910-luvulta lähtien. Yleensä hän teki ostonsa suoraan taiteilijalta, tämän suvulta tai luotetuilta ystäviltä, jolloin teosten alkuperä ei jäänyt arvailujen varaan. 

Lemminkäisen äiti -guassityön hankinta oli poikkeus. Serlachius osti teoksen entuudestaan tuntemattomalta henkilöltä, jolla oli kuitenkin yhteys Gallen-Kallelan vaimon Mary Slöörin sukuun. Myyjä oli päätynyt tarjoamaan teosta Serlachiukselle Helsingin Taidehallin intendentin, tohtori Bertel Hintzen kehotuksesta. Hintze piti maalausta aitona ja tiesi Serlachiuksen ostavan Gallen-Kallelan taidetta.

Valmis luonnos katosi
Taiteilijan nopeasti ja jyrkästi antamasta kiellosta huolimatta Gösta Serlachius uskoi teoksen aitouteen. Oli tiedossa, että Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -luonnos oli joutunut kadoksiin. Taiteilija kertoi tapauksesta 1920-luvulla ilmestyneessä Kallela-kirjassaan. Taiteilija itse oli epäillyt, että maalaus olisi ehkä varastettu. 

Taiteilija kuoli vajaa vuosi sen jälkeen, kun oli nähnyt vuorineuvoksen hankkiman guassimaalauksen, eikä ole pystytty osoittamaan, että aitouskysymystä olisi uudelleen käsitelty taiteilijan ja Serlachiuksen kesken.

Jo Serlachius tutkitutti teoksen omistushistoriaa eli provenienssia niin tarkoin kuin mahdollista saamatta aukotonta vastausta kysymykseensä. Tapausta tutkittiin uudelleen 1970–1980-luvuilla, jolloin Gösta Serlachiuksen taidesäätiö nosti asian esiin Gallen-Kallelan tyttären Kirstin vaatimuksesta. Maalaus oli myös pitkään Ateneumissa tutkittavana mutta tuloksetta.

Luonnoksesta ei löydy mainintoja Gallen-Kallelan kirjeenvaihdosta tai hänestä tehdyn kirjan muistiinpanoista. Toisaalta mainintoja ei löydy taiteilijan kaikista muistakaan Kalevala-aiheisista ja aidoiksi tiedetyistä luonnoksistaan, joita tämä teki Ruoveden Kalelassa asuessaan.

Tarkat tutkimukset eivät tuoneet lopullista vastausta
Tarja Talvitie antoi monitieteellisen Recenart-tutkimusyksikön tutkia teoksen vuosina 2015–2017 uusinta kuvantamis- ja materiaalitutkimusta apuna käyttäen. Tutkimustulokset osoittavat, että teos saattaisi olla Gallen-Kallelan aito teos.

Minna Turtiainen puolestaan haki kaikista Gallen-Kallelan alkuperäislähteistä mainintoja, jotka soveltuisivat Lemminkäisen äitiin. Kolmen vuoden työ ei tuottanut tulosta. 

Tarja Talvitie on vakuuttunut siitä, että teos on aito Gallen-Kallela. Teoksessa on käytetty synteettistä punaista väriainetta, eosiinia, jota Gallen-Kallelan tiedetään käyttäneen 1890-luvun maalauksissaan. Tällä väriaineella on taipumus hävitä ajan myötä. Tämä myös selittäisi Talvitien mukaan sen, ettei taiteilija tunnistanut omaa teostaan nähdessään sen 30 vuotta myöhemmin. Jos teosta on säilytetty vaikkapa normaalissa yksityisasunnossa, värit olivat kaiketi jo 30 vuodessa muuttuneet paljon.

Minna Turtiainen puolestaan ei pidä guassimaalausta tyylillisesti vakuuttavana Gallen-Kallelan työksi, ja guassin samankaltaisuus lopulliseen temperamaalaukseen nähden arveluttaa häntä. Hän arvelee, että kenties joku Ateneumissa käynyt Lemminkäisen äiti -temperasta viehättynyt henkilö, mahdollisesti taiteilija tai taideopiskelija olisi maalannut taitavan kopion

Historian kulkua voidaan arvailla, mutta lopullista vastausta arvoitukseen ei ole vieläkään saatu.

Lemminkäisen äiti -guassimaalauksen tekijä on edelleen arvoitus, ja teoksen kohtalona on päätyä Gösta Serlachiuksen taidesäätiön taidesäilöön tuntemattoman tekijän maalauksena.

Teokseen voi tutustua Serlachius-museoiden Kartanon klassikot -kokoelmaripustuksessa alkuvuodesta 2020.