Akseli Gallen-Kallela – Luokkaturismia vai ihmisten kohtaamisia?

SYYSKUU 2023

Miltä näyttää suomalainen ihminen? Tähän kysymykseen kaivattiin kipeästi vastausta 1800-luvun lopulla. Silloin taiteen avulla rakennettiin suomalaista kansallista identiteettiä. Epäyhtenäisen kansan joukosta piti löytää malli aidosta ja alkuperäisestä suomalaisesta. Sellaiseksi valikoitui sisä-Suomen talonpoikainen väestö, jonka elämään ja elinpiiriin taiteilija Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) matkusti tutustumaan.  

Gallen-Kallela (tuohon aikaan vielä Axel Gallén) halusi kuvata kansaa aidossa ympäristössään ja etsi tarkoituksiinsa sopivaa erämaatorppaa Keuruulta joulukuussa 1886. Sellainen löytyi Huhkojärven rannalta Ekolan torpasta, johon taiteilija jäi työskentelemään talven ajaksi. Ekolassa asui kahdeksanhenkinen perhe, jonka jäsenistä kukin oli vuorollaan Gallen-Kallelan mallina. 

Ekolan tupaa kuvaavassa Talonpoikaiselämää-maalauksessa (1887) Eerikki-isäntä rasvaa saappaitaan takkatulen punaisen valon hehkussa. Talven kylmä valo siivilöityy ikkunasta sen äärellä kehräävän tytön kasvoille. Nuori mies seisoo tuvan lattialla ja mittailee tyttöä katseellaan. Tytön isä istuu selin eikä ole huomaavinaankaan millaista viestintää hänen takanaan käydään. Gallen-Kallela itse kuvailee maalausta suorasukaisesti kirjeessä taiteilijaystävälleen: ”kauempana seisoo mies ja näyttää himokkaalta”. 

Talonpoikaiselämää pääsi keväällä 1888 esille arvostettuun näyttelyyn, Pariisin Salonkiin, missä se herätti huomiota ja sai hyvän paikan ripustuksessa. Suomalaista kansaa ja identiteettiä saivat siis Pariisin metropolissa edustaa keuruulaisen torpan asukkaat. 

Mutta miten mahtoivat tulla toimeen kaksi melko vastakkaisilta kanteilta elämää katsovaa osapuolta: sivistyneistöön kuuluva kansallismielinen nuori taiteilija ja keuruulaisen metsäjärven rannalla elänyt isäntä perheineen? 

Nykyään tällaista taiteellista hanketta voisi moittia kulttuuriseksi omimiseksi tai luokkaturismiksi. Myös nykytaiteilijat ovat toteuttaneet projekteja, joissa taiteilija jalkautuu tutkimaan itselleen vierasta yhteiskuntaluokkaa tai yhteisöä. Kriittisiä ääniä on kuultu sen suhteen, miten reilusta asetelmasta on kysymys, kun taiteilija myy teokset projektinsa jälkeen galleriassa. Toisaalta ei varsinaisesti voida puhua riistosta; taiteilijat ovat korkeasta koulutuksestaan huolimatta yksi heikoimmin palkattuja ammattiryhmiä, joka tekee työssään usein näkyväksi yhteiskunnallisia epäkohtia. 

On totta, että Ekolan torpan asukkaat olivat Gallen-Kallelalle kaivattua materiaalia maalauksia varten. Ekolassa kirjoittamissaan kirjeissä taiteilija kertoo elämästään metsätorpassa ja iloitsee sieltä löytyvän mainioita tyyppejä ja luonteita kuvattaviksi. Nimeltä hän ei Ekolan asukkaita kuitenkaan mainitse, vaan kutsuu heitä talonpojiksi. Hän oli heidän todellisuudessaan vierailulla ja saattoi välillä käväistä vaikkapa Mäntässä paperipatruuna G. A. Serlachiuksen luona kestittävänä. 

Gallen-Kallela kuitenkin kunnioitti torpan tapoja. Hänen kerrotaan ystävystyneen helposti Ekolan torpan asukkaiden ja muidenkin keuruulaisten kanssa. Taiteilija halusi vierailunsa aikana elää samalla tavalla kuin muutkin: hän saunoi joka ilta sekasaunassa, käveli avojaloin alastomana lumen halki huoneeseensa ja söi samaa, nuorukaisen omin sanoin ”yksinkertaista ja karkeaa” ruokaa. 

Toisaalta Gallen-Kallela on kertonut muistelmissaan, ettei ”herrassyntyiselle” taiteilijalle ollut mitenkään helppoa päästä todelliseen yhteyteen ”rahvaan” kanssa. Taiteilijan ammattia ei ymmärretty, ja Gallen-Kallela oli omien sanojensa mukaan ylipäänsä hullujen kirjoissa kansan parissa liikkuessaan. 

Torpan asukkaille puolestaan saattoi olla hyvin erikoinen kokemus avata kotinsa sivistyneistöön kuuluvalle taiteilijalle ja antaa hänen ikuistaa jokapäiväistä elämäänsä. Useiden kuukausien vierailu ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi. Kaksi vuotta myöhemmin, Pariisin opintojen jälkeen, Gallen-Kallela työskenteli ja asui uudestaan Ekolan torpassa.

Toisin kuin Gallen-Kallelaa, nykytaiteilijoita ei ohjaa kansallinen projekti. Jotakin yhteistä kuitenkin on siinä tavassa, millä nuori Gallen-Kallela ja nykytaiteilijat asettuvat itselleen vieraaseen elämäntilanteeseen. Haluaisin uskoa, että samalla kun Suomelle luotiin identtiteettiä keuruulaisessa torpassa, hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset myös aidosti kohtasivat. Myös nykytaideprojekteissa onnistutaan parhaimmillaan lisäämään ymmärrystä ja tuomaan näkyviin ilmiöitä, jotka ovat tavallaan kaikkien tiedossa, mutta piilossa.

Laura Kuurne
Kokoelma- ja näyttelypäällikkö

Lähteitä ja lisätietoja
Aivi Gallen-Kallela. ”Koko elämä on siveltimessäni!”. Akseli Gallen-Kallelan neljä matkaa Keuruulle. Laatupaino KLP, Keuruu 2005. 
Akseli Gallen-Kallelan muistelmat: Kallela-kirja. Iltapuhdejutelmia, 1955.
Kirsti Gallen-Kallela. Isäni Akseli Gallen-Kallela. WSOY, Porvoo 1964.
Akseli Gallen-Kallelan ja Carl Dørnbergerin taiteilijaystävyys ja kirjeenvaihto. www.lahteilla.fi.
Kulttuuriykkönen: Taiteilijat luokkaturisteina ja ammatteihin soluttautujina – narsismia vai tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Osoitteessa: https://areena.yle.fi/podcastit/1-65913095
Laura Kuurne (Toim.) Malli ja hullu kuvailija. 12 monologia suomalaisesta taiteesta, Lahti 2015.