Juho Rissanen, Ukko Istolainen, 1897

MARRASKUU 2013

Juho Rissasen (1873–1950) vesivärimaalaus Ukko Istolainen hankittiin Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmiin 2006. Teoksen valmistumisvuoden 1897 jälkeen maalaus on ollut esillä Suomessa ja ulkomailla monissa taiteilijan omissa ja Suomen taiteen näyttelyissä. 

Maalaus kuvaa iäkästä, kuopiolaista pika-ajuria, vossikkakuskia (vossikka tulee venäjän sanasta izvoztsik, ИЗВОЗЧИК). Maalauksen mallina ollut Olli Istolainen (1810–1903) asui Kemilänmäellä Puijon juurella samassa talossa, jossa Rissanen oli syntynyt.

Hyvän taiteen tuntomerkkinä pidetään sitä, että teos kestää useita katsomiskertoja ja että se on sisällöllisesti kerroksellinen. Taideteoksen sisältö muuttuu tai rikastuu myös silloin, jos näkökulma teokseen vaihtuu. Ukko Istolaisen kohdalla olen miettinyt, mitä mieltä helsinkiläiset taidepiirit mahtoivat olla teoksesta, kun se ensimmäistä kertaa oli esillä syksyllä 1897 Suomen Taiteilijain Näyttelyssä? Mitä yleisö siinä näki, oliko maalaus heille muotokuva vai kansantyyppi?

Kaunotaiteen näkökulmasta säätyläiskatsojille Ukko Istolaisen on täytynyt olla kaikessa karuudessaan outo. Oikeaa taidetta se ei ollut, koska maalaushan oli suorastaan ruma. Vai oliko niin, että teos oli jo niin ruma, että se lähenteli kaunista? Ja muotokuvastahan ei voinut olla kyse, koska muotokuvia tehtiin vain säätyläisistä, ei koskaan rahvaasta.

Ehkä maalaus oli siis kansankuvausta, mutta millaista kansankuvausta? Teos kuvasi suomalaisen näköistä vanhaa miestä, suomalaista ihmistyyppiä. Suomalaiskansallisen ajattelun mukaan kansallinen ihmistyyppi olisi kuitenkin pitänyt esittää kohottavasti mieluiten romanttis-idealistisessa hengessä. Rissasen varhaisten kansakuvausten toteutus olikin omana aikanaan poikkeuksellisen karua ja kaunistelemattoman realistista.

Ukko Istolainen valmistui Kuopiossa, jossa 24-vuotiaan Rissasen ja 87-vuotiaan mallin lähipiiri pääsi ensimmäisenä tutustumaan teokseen. Heille maalaus todennäköisesti oli ennen muuta näköinen kuva tutusta ihmisestä. Pelkistynyt muotokieli ei heitä varmaankaan häirinnyt, sillä pohjoissavolaisen laitakaupungin elämänpiiri ja -tapa olivat maalauksen ilmaisun tavoin karua ja korutonta. Sievistelyä ja koreilua pidettiin paitsi turhuutena myös jumalattomana.

Työkseen ajurin penkillä istuneen, suoraselkäisen ajuri Istolaisen tukka on harmaantunut ja hampaat lähtenet. Nenällä alas valahtaneet vinossa olevat silmälasit kertovat lukeneisuudesta ja 1800-luvulla tyypillinen pitkävartinen piippu siitä, että maalauksen mallilla on oma rauha. Hän on oman itsensä herra, arvokas ja itsellinen ihminen.

Marjo-Riitta Simpanen
Tutkija