Brittitaiteilija Simon Patterson syntyi Englannissa vuonna 1967. Hän valmistui lontoolaisesta Goldsmiths’ College -taidekoulusta vuonna 1989 ja piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samana vuonna Glasgow’ssa, Skotlannissa. Pattersonin töitä on ollut esillä lukuisissa museoissa ja gallerioissa Euroopassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Ensimmäinen yksityisnäyttely Helsingissä järjestettiin vuonna 1994, ja vuonna 2014 hän osallistui taidemuseo Göstan uuden paviljongin avajaisnäyttelyyn SuperPop!

Pattersonin tuotanto kaihtaa yksinkertaisia määritelmiä, mutta häntä voisi luonnehtia käsitteelliseksi poptaiteilijaksi. Teokset perustuvat usein tuiki tavallisiin karttoihin, kaavioihin, luetteloihin ja käyttöoppaisiin, joiden avulla pyrimme hahmottamaan ympäröivää maailmaa. Pattersonin oivaltavat teokset ohjaavat ajattelemaan sitä, mitä tiedämme maailmasta, jossa elämme ja mihin tietomme perustuu. Teosten peruselementit ovat läpikotaisin tuttuja. Niiden yllättävä yhdistely näyttää kuitenkin maailman tuoreessa valossa.

Simon, mistä uusi teos saa alkusysäyksensä?

Jälkikäteen saatan tunnistaa useita erilaisia alkusysäyksiä. Yhtenä lähtökohtana on tehdä pienelle kuvitteelliselle yleisölle tarkoitettuja teoksia, ikään kuin kamaritaidetta. Mikrokosmos (2019) oli yritys tehdä jotakin, jonka mittakaava on pieni mutta ulottuvuudet ovat laajoja. Se näyttää eurooppalaisten valtioiden tekaistuja postimerkkejä esittelevältä albumilta. Hain sitä henkilökohtaista ja ainutkertaista intiimiä kokemusta, kun luemme kirjaa tai syvennymme pieneen museoesineeseen vitriinissään. Tässä tapauksessa alkusysäys ei ollut aihe eikä muotokieli, vaan teoksen vastaanottotapa niin epämääräiseltä kuin se saattaa kuulostaakin.

Valmiiseen teokseen johtava prosessi ei ole aina samanlainen. Toisinaan ideat syntyvät lähes valmiina, mutta sellainen on harvinaista. Yleensä materiaalia on liikaa ja ideaa täytyy muokata yksinkertaisemmaksi karsimalla aiheita tai teoksen osia. Joskus saan visuaalisia ideoita, jotka ovat täyttämistä odottavia tyhjiä astioita. Joskus tajuan, että idea on osittain peräisin jostakin, mitä olen nähnyt tai lukenut tai mistä olen keskustellut.

Käyttämiesi materiaalien ja tekniikoiden valikoima on laaja. Miten valitset kunkin työn ulkoasun ja materiaalin?

Se on olennaisen tärkeä osa jokaista teosta. Toivon aina, että olen valinnut ideaan sopivan ilmaisukeinon. Tilanne on vähän sama kuin ryhtyisi maalaamaan ennen kuin on valinnut kankaan muodon ja koon. Mitä pidemmälle ideaa kehittelen, sitä selvemmäksi käy, mikä tekniikka sopii siihen parhaiten.

Milloin teos on valmis?

Teoksen saaminen valmiiksi tuottaa vaikeuksia vain, jos en ole aloittaessani selvillä sen tekemisen säännöistä ja reunaehdoista. Yleensä niitä määrittävät jossain määrin ulkoiset tekijät kuten käytettävissä oleva aika ja budjetin rajallisuus. Erityisesti lähestyvän näyttelyn asettama määräaika tehostaa keskittymistä kummasti.

Mikä on työskentelytavassasi kaikkein vaikeinta?

Työn aloittaminen. Ihailen suuresti Andy Warholin kaltaisten taiteilijoiden työmoraalia samoin kuin Marcel Duchampin harkittua harrastelijamaisuutta. Minulla ei ole työrutiinia, jonka mukaan menen ateljeehen ja teen töitä vaikkapa maalarin tapaan – yleensä keksin jotakin muuta tekemistä tai lukemista, joka ei tunnu liittyvän lainkaan tekeillä olevaan teokseen. Siinä mielessä teosten tekeminen on työtä. Se on keino johtaa ajatukset toisaalle ja olla ajattelematta liikaa taiteen tekemistä. Jos siihen suhtautuu työnä, taidepuoli syntyy itsestään.

En ole koskaan iloinen heti teoksen valmistuttua, vaan näen siinä pelkkiä puutteita. Tulee mieleen Peter Fischli ja David Weiss ja heidän suurenmoinen teoksensa Suddenly this overview (1981), joka on sarja käsin muovailtuja polttamattomia savihahmoja. Tarkoitan erityisesti sarjan osaa, jossa on kaksi pientä kitaralaukkua kantavaa pitkätukkaista hahmoa kadulla, kaiketi yömyöhällä. Teoksen nimi on Mick Jagger ja Brian Jones tyytyväisinä matkalla kotiin kun ”I Can’t Get No Satisfaction” on sävelletty. Jos katarsis on tullakseen, sitä ei kuulu silloin kun sitä kaipaisi.

Teoksissasi ovat keskeisiä sanat ja varsinkin nimet: filmitähdet, presidentit, tutkijat ja niin edelleen, tunnetut ja tuntemattomat ihmiset. Kuinka valitset heidät?

Kun aloin tehdä nimimaalauksia vuonna 1987, avoimen sarjan ensimmäinen teos oli nimeltään Richard Burton/Elizabeth Taylor. Nimistä ei tullut mieleen ainoastaan se, miltä he näyttivät, vaan elokuvat, yksityiselämä ja tähteys. Niin kuuluisia ihmisiä ei ole paljon.

Sitten tajusin, että vaikka työt olivatkin käsitetaiteeksi naamioitua poptaidetta, olin kiinnostunut ennemminkin historiamaalauksesta. Esimerkiksi Apollo 11:n astronauteista historiallisena triptyykkinä: vaikka kenenkään kasvoja ei välttämättä muista tai mieleen on jäänyt vain suttuinen mustavalkopätkä, jossa Neil Armstrong laskeutuu kuumoduulin tikkaita, nimimaalaukset edustavat esikuviaan.

Sen jälkeen teosten sisältö alkoi muuttua muistamistani tapahtumista laajemmaksi historiaksi. Aloin kerätä nimiä ja laadin pitkiä luetteloita. Saatoin ottaa nimiä mukaan pelkästään musikaalisuuden tai niiden herättämien mielleyhtymien vuoksi, ja jotkut olivat käsitteellisiä koukkuja, joihin voi ripustaa ideoita osana karttaa, ruutukaavaa tai kaaviota. Siihen aikaan ei ollut internetiä, joten leikittelin toisenlaisilla taksonomioilla – tietosanakirjoilla, opaskirjoilla ja hakemistoilla.

Monet teoksistasi viittaavat lentämiseen, taikatemppuihin ja stunt-temppuihin…

Lentäminen tai matkanteko tai pelkkä ajatus safarista ovat toistuvia aiheita teoksissani. Joskus, kuten vaikkapa teoksessani Valentina Tereškovasta ja Juri Gagarinista, teos on toisaalta avaruusajan muotokuvadiptyykki ja toisaalta parodiaa aikaisemmista töistäni kuten Burton/Taylor -diptyykistä, mutta toisaalta kyse on myös sankarien muistelusta ja juhlistamisesta – niin epämuodikasta kuin se nykyään onkin.

Kaksoisolennot ja peilikuvat ovat olleet jo kauan oma juonteensa tuotannossani. Jonkun muun tai jonkin toisen esittäminen viehättää minua suuresti eräänlaisena illuusiona. Siitä tullaan väistämättä taikuutta ja kahlekuninkaita esittäviin teoksiin. Lentäminen pakenemisena putkahtaa teoksiini tämän tästä. Perimmältään kyse on siitä, että käytän Juri Gagarinia tai Jacques Yves Cousteauta sijaisinani tai alter egoina.

Haastattelija: Timo Valjakka
Suomennos: Markku Päkkilä ja Kaijamari Sivill