Mustakäsi – saippuaa selluloosatehtaalta

MARRASKUU 2019

Raaka-aineiden tehokasta hyödyntämistä on tavoiteltu teollisuudessa jo paljon ennen kuin se muuttui ekoteoksi. Vuonna 1914 toimintansa aloittanut Mäntän selluloosatehdas tuotti koko toimintansa ajan sellun lisäksi myös muita myyntiartikkeleita, jotka syntyivät sulfiittiprosessin sivuvirroista. Serlachius-museoiden esinekokoelmaan on tallennettu sellunvalmistuksen sivutuotteena valmistettu Mustakäsi-saippua.

Mustakäsi-saippuan valmistus käynnistettiin G.A. Serlachius Oy:n sulfiittiselluloosatehtaalla Mäntässä vuonna 1935. Valmistusmenetelmän oli kehittänyt ensimmäisen maailmansodan aikoihin saksalainen Carl Leyst, joka oli Serlachiuksella työskennelleen saksalaissyntyisen Burghard Vitzthumin ystävä. Menetelmässä hyödynnettiin sulfiittiselluloosan keitosta syntyvää hapanta jätelientä. G.A. Serlachius Oy:llä oli Suomessa yksinoikeus Mustakäsi-saippuan valmistukseen sekä vientilupa tuotteelle.

”Maailman tehokkainta” Mustakäsi-saippuaa markkinoitiin erityisesti sen puhdistusominaisuuksilla, mihin tuotteen nimikin viittaa: saippua pesi puhtaaksi likaisimmatkin kädet. Lisäksi se oli tehokas hajunpoistaja. Saippua toimi suolaisessa ja kylmässä vedessä liuottaen hyvin rasvaa. Saksan merivoimissa oli löydetty tuotteelle useita käyttökohteita ja Mustakättä testattiin Suomessakin Rannikkolaivastossa panssarilaivoilla ja sukellusvenelaivueessa mm. maalatuille, emaloiduille ja puupinnoille sekä suojapeitteiden pesuun. Se osoittautui tehokkaaksi ja mäntysuopaa paremmin huuhtoutuvaksi, mutta pehmeni liian nopeasti, mikä lisäsi sen kulutusta ja tuli kalliiksi.

Raaka-aineensa, sulfiittiselluloosan jäteliemen johdosta Mustakäsi-saippua sisälsi rikkidioksia, jolla uskottiin olevan parantavia ominaisuuksia. Saippuan kehittäjä Leyst uskoi vahvasti keksintönsä terveysvaikutuksiin: se helpotti mm. ihottumaa, herpestä, syfilishaavaumia ja tuberkuloosipotilaiden pahanhajuista hikoilua. Tehokkuudestaan huolimatta se soveltui intiimihygieniaan niin miehillä kuin naisillakin ja liuoksena myös suuvedeksi. Raportoitiinpa sen parantaneen myös unettomuutta ja lemmikkikoiran kapin. Lääkinnällisistä vaikutuksista tosin ei ollut tutkittua tietoa, joten mainonnassa niitä ei voinut hyödyntää, mutta sairaalakäyttöönkin Mustakättä kaupattiin.

Tuotteelle etsittiin heti alkuvaiheessa markkinoita myös ulkomailta. Tukholman Suomi-viikolla huhtikuussa 1936 oli määrä esitellä tuote ja arvioida sen kysyntää naapurimaassa. Myös Yhdysvaltain markkinoita tutkittiin, mutta ongelmaksi osoittautui tuotteen hinta: Palmolive-saippuaa myytiin kaupassa kolme isoa palaa 10 sentillä, eli noin 4,60 markalla. Yhden Mustakäsi-saippuapalan myyntihinta Suomessa oli 3 markkaa, mikä oli kotimaisellekin asiakaskunnalle yläkanttiin.

Mustakäsi-saippuan myyntiä vaikeutti myös sen väri: tumma saippua jätti mustia rantuja lavuaariin, mitä pehmeä koostumus tietysti lisäsi. Saksassa tosin oli jo 1936 olemassa menetelmä jäteliemen valkaisuun, mutta Serlachiuksella siihen ei koskaan ryhdytty. Pehmeytensä vuoksi saippua ei ollut erityisen riittoisaa, mikä vaikutti sen menekkiin säännöstelyn aikana ja valmistus päätettiin lopettaa. ”Senjälkeen kun saippua joutui kortille, ei kukaan enää käytä korttiaan Mustakäsisaippuan ostoon”, todetaan vuonna 1941 Kansanhuoltoministeriölle osoitetussa kirjeessä, jossa Serlachius-yhtiö anoo oikeutta myydä saippuavarastonsa loppuun ilman korttia. Oikeutta ei myönnetty, mutta saippuan lisäannokseen oikeutetut metalliteollisuuden työläiset Helsingissä, Tampereella ja Turussa saivat hankkia Mustakättä hiukan tavallista saippuua enemmän.

Mustakäsi-saippuan viitisen vuotta kestänyt tuotanto Mäntässä on jäänyt sulfiittiselluloosan valmistukseen liittyväksi kuriositeetiksi. Sen sijaan mäntysuopa, jonka valmistus alkoi 1930-luvulla Kotkassa sulfaattiselluloosan sivutuotteena on kaikelle kansalle tuttu suomalainen keksintö

Milla Sinivuori-Hakanen
Tutkija

Lähteet: G. A. Serlachius Oy, pääkonttorin arkisto, Elinkeinoelämän keskusarkisto; B. Vitzthumin asiakirjat; tuotteet, joita ei enää valmisteta.
Gösta Serlachiuksen kirjeenvaihto, Serlachius-museot; Fabian Langenskiöld, R. Erik Serlachius, Georg von Wendt.