Hei hulinaa sano Alina – Herrakerhon kaskuja ja patruuna-aikojen ajankuvaa

LOKAKUU 2020

Serlachius-museoiden kirjaston kirjaharvinaisuus Hei hulinaa sano Alina kertoo tarinoita Mäntän metsästysyhdistyksestä. Sen kokosi Jouko Kuukka vuonna 1987 tavoitteenaan ”metsästykseen ja sitä harjoittaneisiin henkilöihin liittyvien muisteloiden taltioiminen” tunnontarkasti tosiasioihin perustuen. Kirja sai nimensä yhdistyksen historian keskeisen henkilön R. Erik Serlachiuksen lausahduksesta, jota tämä käytti tunnelman kohottamiseen jahtien jälkeisissä istujaisissa.

Mäntän metsästysyhdistys perustettiin Gösta Serlachiuksen aikaan vuonna 1930. Se oli yksi G. A. Serlachius Oy:n piirissä syntyneistä yhdistyksistä, joiden toiminnalla yhtiön ylempää toimihenkilökuntaa kytkettiin yhtiöön. Sen jäseniksi valikoitiin sopivaksi katsottuja Mäntässä asuvia miehiä, joista valtaosa oli Serlachiuksen palkkalistoilla ja loput muulla tavoin yhtiön kannalta tärkeässä asemassa. Metsästysyhdistys oli eräänlainen herrakerho, jonka toiminnan keskeinen henkilö oli vuorineuvos Serlachius, tehtaan patruuna, kolmessa polvessa. Kolmannen ja viimeisen patruunan Gustaf Serlachiuksen aikaan, G. A. Serlachius -yhtiön vuonna 1987 väistyessä Metsä-Serlan tieltä, seuran piirissä oli vielä hyvin muistissa tarinoita ja kaskuja yhdistyksen alkuajoista saakka. 

Metsästyksen lisäksi Hei hulinaa sano Alina piirtää kuvaa patruuna-aikojen työkulttuurista, ”oikeanlaisen” miehen mallista ja viestimisen tavasta. Kuukan mukaan Mäntän metsästysyhdistyksen toiminnassa kaikki olivat samanarvoisia. Tehdasyhdyskunnan sisään rakennettu arvojärjestys näkyy kuitenkin kerronnassa titteleissä ja käyttäytymiskoodissa, joka kertomuksista välittyy. Niiden mukaan rekrytoinnit sekä työhön että metsästysseuraan tapahtuivat usein henkilökohtaisten mieltymyksien tai suhteiden perusteella.

Serlachiukselle palkatun henkilön odotettiin osallistuvan oman tasoisensa piirin vapaa-ajantoimintaan. Miehen oletettiin olevan rehti ja rehellinen ja juovan viinaa, kun sitä oli tarjolla. Erityisesti huomio kiinnittyy tapaan antaa palautetta. Monessa kertomuksessa väärällä tavalla toiminutta koulutetaan sopivassa tilanteessa näpäyttämällä tai nolaamalla. Oliko keskustelemattomuus ajan henki vai jäävätkö vähemmän draamalliset toimintatavat turhan arkisina kertomatta, on kaskukoosteen perusteella vaikea sanoa.

Serlachiusten tuttavapiirissä ja sitä myöden metsästysseurueissa oli mukana vaikutusvaltaisia miehiä liike-elämästä ja politiikasta aina presidenttiä myöten. Niinpä metsästysmuistojen joukossa on kaskuja myös valtakunnan tasolta. Yksi niistä on poliitikko ja ministeri Ahti Karjalaiseen liittyvä tunnettu vitsi: Kuningas Kaarle XIV Kustaan Suomen vierailulla 1975 oltiin Mäntässä fasaanijahdissa. Harakan lentäessä ohi, kuningas kysyi presidentti Kekkoselta: ”Vad är det för fågel?” Kekkonen ei kuullut ja kysyi: ”Va sa ni?” Silloin seurassa ollut Ahti Karjalainen ampui ja osui. ­

Edellinen vitsi kuvaa hyvin sekä kaskun syntymistä että sidonnaisuutta omaan aikaansa. Sen ytimessä olivat ministeri Karjalaisen huonoksi väitetty, niin sanottu ”tankero”-kielitaito sekä Janakkalassa – ei Mäntässä – median kuviin päätynyt harakka kuninkaallisen fasaanisaaliin joukossa. Ahti Karjalainen ei ollut Mäntän metsästysseurueessa mukana eikä kai metsämiehiäkään toisin kuin Ruotsin kuningas, joka tuskin harakasta erehtyi. ”Juttu oli täysin vailla perää”, kuten Kuukka kirjassaan toteaa, mutta hauska ja kuten hauskat jutut yleensä, tapahtunut jollekin tutulle. Vaikka kasku ei ilman taustoitusta myöhemmille sukupolville avaudu, siihen tiivistyy monta tarinaa omasta ajastaan. Ehkäpä samaa voisi sanoa Hei hulinaa sano Alina -koosteesta.

Entäpä kirjan tarina? Mäntän viimeinen patruuna Gustaf Serlachius oli puoltanut muisteluiden kokoamista Mäntän metsästysyhdistyksen historiikiksi; tuskin sitä olisi ilman hänen suostumustaan voitu kasatakaan. Kuultuaan tuhannen kappaleen painosmäärästä hän kuitenkin totesi ponnekkaasti kirjaa lainkaan lukematta, että siitä tarvitaan vain viisi kappaletta: kirjoittajalle, toimittajalle, esilukijalle ja vuorineuvokselle yksi kullekin ja yksi arkistoitavaksi, ”loput poltetaan!” Ehkä sisäpiirin tarinoiden paljastaminen kaihersi Gustaf Serlachiusta. Metsänhoitaja Häggman onneksi säilytti kasan kirjoja vintillään, minkä vuoksi Hei hulinaa sano Alina löytyy myös Serlachius-museoiden kirjastossa.

Milla Sinivuori-Hakanen
Tutkija

Lähteet:
Jouko Kuukka, Hei hulinaa sano Alina, 1987, Mäntän metsästysyhdistys ry., Mänttä.
Metsästys-perinnekeruu 2008–2009, Serlachius-museot, muistitietoarkisto.