Jalan – taiteilijaesittelyt

Adamson-Eric (1902–1968)

Virolainen taiteilija Adamson-Eric (syntymänimeltään Erich Carl Hugo Adamson) hakeutui nuorukaisena Berliiniin opiskelemaan taideteollisuutta, mikä heijastuu myös hänen myöhemmässä tuotannossaan. Kuvataidetta Adamson-Eric opiskeli Pariisissa, ja 1900-luvun ensi vuosikymmenten modernit ismit heijastuvat hänen tuotannossaan. Vuonna 1936 Adamson-Ericillä oli näyttely Helsingissä Galerie Strindbergillä, minkä jälkeen taiteilija oleskeli Suomessa.

Väreiksi ja muodoiksi abstrahoituvassa akvarellissa Kompositio (1924) voi nähdä mielikuvituksellisessa kaupunkimaisemassa askeltavan henkilön. Ranskalaisen Marcel Duchampin (1887–1968) tunnetun teoksen Alaston laskeutuu portaita, No 2 (1912) vaikutus on akvarellissa ilmeinen. Molemmissa teoksissa keskeistä on liikkeen ilmentäminen, ja tässä suhteessa niiden esikuvina voi nähdä Eadweard Muybridgen (1830–1904) ottamat valokuvasarjat, joista myös nähdään esimerkki näyttelyssä. 

Francis Alÿs (s. 1959)

Arkkitehdiksi kouluttautunut belgialaissyntyinen Francis Alÿs tunnetaan kenties parhaiten performanssitaiteesta, vaikka työskenteleekin useilla eri tekniikoilla maalauksesta liikkuvan kuvan installaatioon. Useissa taiteilijan teoksissa kävelemisellä on hyvin keskeinen rooli. Alÿs on asunut ja työskennellyt Meksikossa 1980-luvun lopulta lähtien, ja Mexico Cityyn sijoittuu myös hänen videoteoksensa Cuentos patrióticos (1997).

Zócalo-aukion lipputankoa kiertää lammasta taluttava mies, ja kirkonkellon soidessa kulkueeseen liittyy aina uusi lammas. Teos viittaa vuoden 1968 tapahtumiin, kun aukiolle uutta hallitusta tervehtimään komennetut virkailijat määkivät protestoidakseen mielivaltaisia pakkotoimia vastaan. Alistumiseen yhdistyi humoristinen mielenilmaus. Myös Alÿsin teoksessa voi nähdä hupaisia piirteitä, etenkin jos tulee laskeneeksi lampaita sinänsä melko vähän tapahtumia sisältävän pitkähkön videon aikana. Toki teoksen voi nähdä myös kommenttina laumasielujen ryhmädynamiikkaan laajemminkin.

Niran Baibulat (s. 1960)

Suomen tataarivähemmistöön kuuluva Niran Baibulat yhdistelee arkisia elementtejä installaatioihinsa ja ympäristöteoksiinsa. Tekstiilitaiteilijana tunnustusta saaneen Baibulatin tuotannossa myös kävelemisellä on keskeinen rooli. Hän puhuu ”toisin kävelemisestä”, josta hyvä esimerkki on teoskokonaisuus Permission to Cross the Street – lupa tien ylittämiseksi.

Tässä projektissa Baibulatin kävelemistä ohjasivat kadun varsille pysäköidyt punaiset autot. Käveleminen oli siis suunnittelematonta, muttei kuitenkaan täysin sattumanvaraista, sillä sitä ohjasivat tietyn väriset autot. Baibulat kuvasi kävelyreittiinsä vaikuttaneet kulkuneuvot ja toteutti niistä veistosinstallaation. Kävelijä kerää huomioita ympäristöstä ja ottaa kaupunkitilaa haltuun kommunikatiivisessa, ei-hierarkkisessa suhteessa siihen.

Elina Brotherus (s. 1972)

Elina Brotherus on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia nykytaiteilijoita. Hän esiintyy tyypillisesti itse valokuvissaan ja videoissaan, joita voikin tarkastella omakuvan traditiota vasten. Myös intertekstuaalisuus on Brotheruksen teoksissa keskeinen elementti, sillä usein niissä viitataan toisiin taiteilijoihin ja taiteen historiaan.

Teos Nu montant un escalator (2017), suomeksi Liukuportaita nouseva alaston, viittaa Marcel Duchampin (1887–1968) kuuluisaan kubistiseen maalaukseen Alaston laskeutuu portaita, No 2 (1912). Brotheruksen teoksessa alaston nainen on muuttunut passiivisesta katseen kohteesta aktiiviseksi toimijaksi. Molempien teosten taustalla voi nähdä 1800-luvulla kävelemistä tarkastelleet teoreetikot, ranskalaisen anatomin Paul Richerin (1849–1937) ja englantilaissyntyisen valokuvaajan Eadweard Muybridgen (1830–1904), jotka molemmat tutkivat portaissa kävelevän ihmisen anatomiaa. Richerin ja Muybridgen tutkimuksista voi nähdä esimerkkejä Jalan-näyttelyssä

Marcus Collin (1882–1966)

Marcus Collinin taiteesta puhuttaessa nostetaan usein esiin Marraskuun ryhmän tummasävyinen ekspressionismi ja työn ikeessä tai rännän armoilla pinnistelevät ihmisfiguurit. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet varhaistuotannon leikkisän värikkäät teokset, jotka taiteilija maalasi Pariisin innoittamana.

Jalan liikkuminen on hyvin yleinen teema Collinin tuotannossa varhaisista teoksista lähtien. Collinin figuurit tarpovat tuulta vasten tai tepastelevat puistobulevardilla kukin iälleen ja yhteiskuntaluokalleen ominaiseen tyyliin, kuten voi huomata esimerkiksi teoksista Katunäkymä (1904), Tehtaantyttöjä (1914) tai Kevät Esplanadilla (1927). Marcus Collin teki taiteilijanuransa ohessa huomattavan elämäntyön myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiön hallituksen – silloisen isännistön – jäsenenä. Collin toimi tässä luottamustehtävässä Suomen Taiteilijaseuran ja Suomen Kuvanveistäjäliiton yhteisenä edustajana vuodet 1935–1966.

Helge Dahlman (1924–1979)

Helge Dahlman kuului jonkin aikaa ekspressionistien perustamaan Lokakuun ryhmään, mutta eteni hiljalleen kohti monipuolisempaa ilmaisua, jossa oli piirteitä niin lyyrissävytteisestä realismista kuin jälki-impressionismista, erityisesti pointillismista. Dahlmanin parhaat maisemat tavoittavat hienosti ulkoilmamaalauksen perinteet. Niihin lukeutuva Katukuva (1964) on samalta vuodelta, jona taiteilijalle myönnettiin Pro Finlandia -mitali. Tuokiokuvassa maiseman piirteet erottuvat juuri ja juuri miltei yksivärisestä taustasta, mutta ihmisistä sateenvarjoineen muodostuu persoonallisia väriläiskiä.

Albert Edelfelt (1854–1905)

Suomen tunnetuimpiin taiteilijoihin lukeutuva Albert Edelfelt aloitti uransa historiamaalarina. Historialliset aiheet alkoivat jäädä ranskalaisen ulkoilmamaalauksen ja lukuisten muotokuvatilausten myötä, mutta uransa loppupuolella Edelfelt palasi jälleen menneiden aikojen merkkitapahtumiin ja -henkilöihin. Ulkoista motivaatiota tarjosivat Venäjän harjoittamat sortotoimet, ja vuosisadan vaihteessa toteutetuista historia-aiheista ensimmäiset liittyivät Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden kuvitukseen, esimerkkinä suurikokoinen guassi Porilaisten marssi (1892).

Edelfelt oli kuitenkin luonnostellut jo pitkään aihetta 1600-luvulta Helsingin yliopiston juhlasalin seinämaalaukseksi. Kyseessä oli Turun akatemian vihkiäiset 1640 Pietari Brahen johdolla. Seinämaalaus valmistui 1904–1905, mutta tuhoutui Neuvostoliiton pommittaessa Helsinkiä 26.2.1944. Gösta Serlachiuksen taidesäätiön luonnoksessa taiteilija itse astelee 1600-luvun asuun sonnustautuneena.

Magnus Enckell (1870–1925)

Magnus Enckell aloitti pidättyväisen paletin symbolistina, mutta siirtyi vuosisadan vaihteen jälkeen värikylläiseen jälki-impressionismiin. Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon alttaritaulun oikean puolen esityö (1907) on vielä symbolistisen kauden jatkumoa. Enckellin ja Hugo Simbergin tuolloin vielä Johanneksen kirkkona tunnettuun pyhättöön toteutettujen teosten luonnokset ja esityöt olivat nähtävillä Helsingin Ritarihuoneella vuonna 1907.

Teos Näköala Porvoosta (1899) puolestaan on taiteilijalle hieman epätyypillisempi. Enckell maalasi kaupunkimaisemansa Albert Edelfeltin (1854–1905) luonnoksen pohjalta, ja se valmistui tilaustyönä vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn. Kansan edustajat tallustelevat luonnon helmasta kohti kulttuuria ja sivistystä, vaikka kokonsa puolesta ihmishahmot jäävät toissijaiseen rooliin Porvoon vanhojen puutalojen ja keskiaikaisen kivikirkon rinnalla.

Erik Enroth (1917–1975)

Suomen sotienjälkeisen modernismin keskeisiin nimiin lukeutuva Erik Enroth ilmensi tuotannossaan kansainvälisiä vaikutteita. Kubismin kulmikas muotokieli näkyi Enrothin tuotannossa ranskalaisen André Lhoten (1885–1962) oppien välityksellä, ja rohkea värimaailma oli peruja fauvismista ja ekspressionismista. Saksalainen, niin kutsutun Weimarin tasavallan (1919–1933) aikainen taide vaikutti voimakkaasti Enrothin aiheenkäsittelyyn, mikä on nähtävissä teoksista Kasvoja kadulla, Katu (molemmat 1950–1953) ja Sokea (1953). Sodanjälkeinen kaupunkimiljöö on raadollinen näyttämö, jolla traumatisoituneet ihmisrauniot yrittävät löytää tapoja käsitellä ympäröiviä olosuhteita. 

Antti Favén (1882–1948)

Antti Favénin maalaamia muotokuvia arvostettiin siinä määrin, että hänestä käytettiin jopa nimitystä ”kansallismuotokuvamaalari”. Taiteilijan kokonaistuotanto on kuitenkin monipuolisempi pitäen sisällään niin maisemia kuin kansankuvausta. Teos Ylioppilastalon aukio (1914) kuvaa paikkaa, jossa nykyisin sijaitsee Kolmen sepän aukio ja Stockmannin tavaratalo.

Favén oli asunut ja opiskellut Pariisissa vuosina 1902–1913. Jälki-impressionismin värinkäyttö rikastaa Ylioppilastalon aukota, ja myös maalauksen muotokieli korostaa tuokiokuvan välitöntä vaikutelmaa. Muutamin siveltimenvedoin taiteilija on tavoittanut niin ylevän kuin kumarammankin ryhdin kävelijöiden joukosta, samoin kuin kantamusta kuljettavan työmiehen hieman keikkuvan askelluksen. Myös hauva ja hevonen nelistävät muun väen keskuudessa.

Gustaf Wilhelm Finnberg (1784–1833)

Paraisilla syntynyt Gustaf Wilhelm Finnberg opiskeli Kuninkaallisessa taideakatemiassa Tukholmassa ja työskenteli niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Harvalukuiseen öljyvärituotantoon lukeutuu Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmaan kuuluva maalaus, joka esittää Arsenalsgatania Tukholmassa. Ajoittamattoman maalauksen on ounasteltu syntyneen ennen vuotta 1825, sillä teoksessa kuvattu vanha Dramatiska teatern tuhoutui tuolloin tulipalossa.

Maalauksessa on myös nähtävissä Kuninkaallinen puutarhaa ja sitä ympäröivä muuri, sekä vasemmassa laidassa vilaus Jakobin kirkosta. Kadulla tepastelevat ihmiset tuovat eloa maisemaan, mutta jäävät yksilöimättömiksi detaljeiksi. Maisemien ohella muotokuvia maalanneen Finnbergin elämäntarinaan liittyy traagisia nyansseja. Suuri osa taitelijan tuotantoa tuhoutui Turun palossa 1827, ja tämän jälkeen Tukholmaan palattuaan hän eli loppuelämänsä köyhissä oloissa.

Akseli Gallen-Kallela (1865–1931)

Suomen tunnetuimpiin taiteilijoihin lukeutuva Akseli Gallen-Kallela oli myös vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876–1942) lempitaiteilija ja henkilökohtainen ystävä. Nuoren Axel Gallénin, kuten hänet vielä tuolloin tunnettiin, taloudellisen tukemisen oli aloittanut jo Göstan setä, paperihiomon Mänttään perustanut Gustaf Adolf Serlachius (1830–1901).

Serlachiukset tilasivat taiteilijalta lukuisia muotokuvia, mutta Gallen-Kallela oli suosittu muotokuvamaalari myös muiden varakkaiden keskuudessa. Aloittelevan taiteilijan ensimmäinen suuri muotokuvatilaus oli vuonna 1885 Dalsbrukin (Taalintehdas) rautaruukin johtajan, ruotsalaisen insinööri Johan Lennart Sebeniuksen muotokuva. Dalsbrukin kartanon ympäristössä on maalattu myös muotokuva perheen lasten kotiopettajana toimineesta neiti Thysellistä. Suomen kesä voi olla kolea, kuten metsäkävelyllä olevan opettajan vaatetuksesta ja kasvojen värityksestä olisi pääteltävissä.

Tiina Heiska (s. 1959)

Tiina Heiskan maalauksissa liikutaan usein muistojen ja mysteerin ilmapiirissä. Taiteilija kuvaa tyypillisimmin eri ikäisiä naisia, mutta esittävää aihetta on abstrahoitu siinä määrin, että esimerkiksi kasvonpiirteitä tai ympäristön yksityiskohtia voi olla vaikea erottaa. Usein henkilöt on kuvattu sivulta tai takaa päin. Nämä tehokeinot toisaalta etäännyttävät maalauksissa kuvattuja henkilöitä teosten katsojista, mutta toisaalta myös nostavat nämä hahmot yleiselle tasolle.

Käsi kädessä kävelevät pikkutytöt viittaavat lapsuuteen ja läheisyyteen hyvin universaalilla tavalla. Heiskan kuvaamia kohtauksia voisi myös luonnehtia unenomaisiksi tai elokuvallisiksi. Tällainen kuvaamisen tapa voi auttaa tarkastelemaan omaa itseä etäännytetysti ja voi myös lisätä houkutusta täydentää maalauksessa nähtyä tilannetta omakohtaisilla kokemuksilla ja kertomuksilla.

Kimmo Kaivanto (1932–2012)

Maalari, graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo Kaivannon tuotantoon tuli 1960-luvun loppupuolella kantaaottavia sävyjä, varsinkin militarismin ja totalitarismin kritiikkiä. Abstraktit elementit ja pop-taiteen estetiikka yhdistyvät hänen teoksissaan käsitetaiteelliseen leikittelyyn. Käsi oli hänen lempiaiheitaan. Kolme serigrafiaa vuodelta 1969 ottavat toiston keinoin kantaa modernin yhteiskunnan meille asettamaan paineeseen liikkua sotilaallisen ja konemaisen tehokkaasti.

Ole Kandelin (1920–1947)

Ole Kandelin menehtyi tuberkuloosiin 26-vuotiaana, mutta sairautensa keskellä, kolme vuotta ennen liian varhaista kuolemaansa, hän etsi tietään surrealismista kohti abstraktia aihemaailmaa maalauksilla, joissa esiintyy allegorisia, uskonnollisia ja filosofisia arkkityyppejä kuten teoksissa Orpo (1943), Maria ja Jeesus-lapsi (1944) ja Nuorallatanssija (1944). Nuorallatanssija viittaa Nietzschen ajatuksiin vaarojen täyteisestä elämästä ja perinteisten arvojen hylkäämisestä taiteellisen suuruuden saavuttamiseksi. Nietzschen ajattelu oli saanut lujan jalansijan silloisissa modernistisissa suomenruotsalaisissa piireissä ja Vapaassa taidekoulussa, jossa Kandelin opiskeli muun muassa Otto Mäkilän (1904–1955) ja Endre Nemesin (1909–1985) johdolla.

Sekä ”Nuorallatanssija” että teoksen ruotsinkielinen nimi ”Lindansare” ovat käännöslainoja saksan kielen sanasta ”Seiltänzer”, mikä on varsin tunnistettava viittaus Nietzschen teokseen Niin puhui Zarathustra (alk. 1883–1885). Siinä ”Seiltänzerin” hahmo putoaa kuolemaansa värikkäästi pukeutuneen naamioituneen ilveilijän pilkan ajamana. Kandelinin harlekiiniasuisessa nuorallatanssijassa näyttää yhdistyvän kaksi hahmoa: taiteilija, joka ottaa riskin kuvata asioita vakiintuneita sääntöjä uhmaten, ja hänen tuhonsa mahdollinen arkkitehti. Käveleminen näyttäytyy tasapainoiluna tuntemattomien lähtökohtien ja määränpäiden välissä ja kanavoi yksinäisen hahmon huimauksen tunnetta, joka muuttaa ajan ja tilan havaitsemista ja taivuttaa maailman nurinniskoin kuoleman edessä.

Unto Kerttula

Unto Kerttulasta ei tiedetä juuri muuta kuin että hän työskenteli hyvin aktiivisesti 1970-luvulla erityisesti vesivärimaalauksen parissa. Sateinen päivä Liisankadulla (1973) esittää Helsingissä Liisankatu 23:n ja Snellmaninkatu 16:n kulmataloa tavallisena sadepäivänä jalankulkijoiden liikkuessa asioillaan. Viisikymmentä vuotta myöhemmin kadunkulma on melkein entisellään: samat lipputangot, samat raitiovaunujen ilmajohdot ja kiskot, samat puut Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan pohjoispuolella – jopa R-Kioski on samalla paikalla.

Harry Kivijärvi (1931–2010)

Kuvanveistäjä Harry Kivijärvi tunnetaan parhaiten modernistisista, ei-esittävistä kiviveistoksistaan, jotka usein on veistetty mustasta dioriitista. Taiteilijan varhaistuotanto on kuitenkin esittävää. Pronssiveistos Kävelyllä (1952) edustaa figuratiivista vaihetta, mutta ihmishahmojen muoto on jo abstrahoitumaan päin. Esimerkiksi kasvonpiirteitä ei Kivijärven kävelijöiltä voi tunnistaa, vaikka hahmojen olemus onkin yksilöllinen.

Vapaa-ajan tepastelusta lienee kyse, sillä kävelyvauhti vaikuttaa maltilliselta. Ryhmän verkkainen olemus tuntuisi kielivän myös siitä, että sää ei ole erityisen kurja, vaikka kahdella henkilöistä onkin sateenvarjo suojanaan. Henkilöiden vaatetus viittaa siihen, että kävelyretki toteutetaan kaupunkimiljöössä maaseudun sijaan.

Antti Laitinen (s. 1975)

Maisemallisista teoksistaan kenties parhaiten tunnettu Antti Laitinen työskentelee usealla eri tekniikalla. Käsitetaidetta edustavat teokset voivat olla valokuvia, videoita, veistoksia, performansseja tai maa- ja ympäristötaidetta. Vuonna 2004 taiteilija alkoi toteuttaa teosta Walk the Line, jossa hän ensin tulosti kuvansa kartalle ja alkoi sitten suunnistaa maastossa kasvonpiirteitään seuraten. Käsivarteensa Laitinen oli kiinnittänyt GPS-seurantalaitteen, joka piirsi taiteilijan tallustamaa reittiä. Yksittäisiä omakuvia on kertynyt yhteensä kolmetoista. Myös näistä päällekkäin asetelluista piirroksista koostuva ”kokonaismuotokuva” on nähtävillä Jalan-näyttelyssä. Omakuvillaan Laitinen asettaa itsensä kävelytaiteen jatkumoon, jossa teokset syntyvät fyysisen kävelyprosessin myötä.

Pirkko Lepistö (1922–2005)

Pirkko Lepistöä on pidetty yhtenä Suomen parhaista naivisteista. Vihreän ja sinisen sävyjen hallitsemissa teoksissaan hän kuvaa kotien lämpöä, pihamaita ja sosiaalisia kohtaamisia usein myös talvisin. Liikkeellä on tärkeä rooli hänen monissa ihmiskuvissaan: niissä tanssitaan, ratsastetaan, hiihdetään, leikitään ja kävellään. Kaikki tämä kiteytyy teoksessa Aamukävely (1972), jossa käsikkäin kävelevä vanha pariskunta yrittää olla liukastumatta jäisellä maalla. Pariskunnan yhtä jalkaa otetut pikku askelet kertovat hitaasta ja varovaisesta kävelystä. Huomio kiinnittyy heidän kulkutiehensä, sekä talven ja ikävuosien hidastuttamaan elämisen tahtiin.

Richard Long (s. 1945)

Englantilainen Richard Long on todellinen kävelytaiteen uranuurtaja, jonka teoksissa kävelemisen prosessista tuli taideteos. Bruce Naumanin (s. 1941) ja Hamish Fultonin (s. 1946) kaltaisten taiteilijoiden ohella hän näytti esimerkkiä tulevien sukupolvien taiteilijoille tavoista, joilla hyödyntää kävelemistä taiteen tekemisessä. Luonnossa liikkuminen ja luonnon kokeminen ovat Longin taiteen ytimessä.

Taiteilijan teokset ovat joko luontoon toteutettuja maa- ja ympäristöteoksia, tai galleriatilaan, miksei museoonkin toteutettuja dokumentointeja tai rekonstruktioita. Noin kymmenen metriä pitkän, valkoisista kivistä koostuvan Kalkkiviivan voi nähdä käsitteellisenä ja minimalistisena teoksena, geometrisenä muotona, joka johtaa maiseman horisonttiin. Sen voi myös kokea meditatiivisemmin, ikään kuin polkuna, jota seurata.

Timo K. Mukka (1944–1973)

Kirjailijana paremmin tunnettu Timo K. Mukka opiskeli kuvataidetta Helsingissä, mutta keskeytti opintonsa. Kansallisgallerian kokoelmaan kuuluu yli sata Mukan teosta, joista suurin osa on henkilötutkielmia. Joukossa on liuta omakuvia. Mukka oli kotoisin Pellon kunnan Orajärveltä, ja Lapin luonto ja elämänpiiri heijastuvat niin hänen kirjoituksissaan kuin piirustuksissa ja maalauksissa. Lumisiin maisemiin sijoittuvaa öljypastellia Vanha nainen ja lapsi (1960) on kiusaus katsoa tässä kontekstissa. Nuori Mukka on luontevalla viivallaan tavoittanut hienosti lapsen kepeän reippaan askelluksen ja vanhuksen kumaran laahustuksen.

Hjalmar Munsterhjelm (1840–1905)

Hjalmar Munsterhjelm valmistui taidemaalariksi Düsseldorfin taideakatemiasta vuonna 1865. Hänen tuotantonsa keskeisiä aiheita ovat talvimaisemat ja kuutamonäkymät sekä suomalaisen maaseudun kuvaukset. Kuten maisematöissään usein, Munsterhjelm korostaa liikennettä maalaamalla tiehen hevoskärryjen jättämiä uria ja jalan matkaa taittavia maalaisia. Huomiota herättävät myös tietä reunustavat aidat, jotka rikkovat maaseutua ja rajoittavat ihmisten ja eläinten liikkumista.

Onni Muusari (1890–1917)

Vain 27-vuotiaana keuhkotautiin menehtynyt Onni Muusari muistetaan etupäässä kuvittajana. Tuotantoon mahtuu kuitenkin myös maalauksia, kuten Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmaan kuuluva Aarteenetsijä (1910). Siinä alaston nuorukainen lähestyy hiljaa hiipien kirkkaana loistavaa aarretta, kenties salattua tietoa tai totuuden lähdettä. Samainen valo tuikkii myös etsijän pään päällä. Kuten kuvasta näkyy, aarretta on lähestyttävä varoen, ettei se katoaisi. Totuudenetsijät on kirjallisuudessa ja kuvataiteessa usein kuvattu vaeltajina, ja korkeamman tiedon saavuttaminen on vertautunut matkaan. Arvoitukseksi jää, saavuttaako etsijä lopulta tavoittelemansa, vai paljastuuko aarre kangastukseksi.

Olavi Mäkelä (1908–1984)

Olavi Mäkelästä tiedetään, että hänen aktiivisin luomiskautensa kesti 1930-luvun lopusta 1950-luvulle, jolloin hän teki lähinnä vesiväriteoksia ja hiilipiirroksia paperille. Hän suosi etenkin talvisia kaupunkinäkymiä, joissa ihmisiä oli vähän tai ei lainkaan. Vesivärimaalaus Vanhankaupungin vesilaitoksen luota (1947) esittää kahta toisensa ohittanutta ikääntynyttä naista sateisena päivänä teollisuusalueen liepeillä, missä märän jalkakäytävän sumeat heijastukset korostuvat.

Eva Olsoni (1908–1994)

Eva Olsoni suoritti taideopintoja Helsingissä, Lontoossa ja Pariisissa. Taidemaalarin uransa ohella hän suunnitteli tekstiilejä ja taidekäsitöitä esimerkiksi Stockmannille ja tammisaarelaiselle Kotivilla Oy:lle sekä toimi pukusuunnittelijana Helsingin kaupunginteatterissa ja Ruotsalaisessa teatterissa. Hänen öljymaalauksiaan luonnehtivat kirkkaan värikkäät sävyt, jotka lähestyvät äärimmäistä valkoista. Latinalais-saksalainen ilmaus anno dazumal, ”oli kerran kauan sitten”, kutsuu katsomaan kauas menneeseen – muistoon aurinkoisesta päivästä ja kävelijöistä, jotka suojautuivat auringolta päivänvarjoilla.

Juho Rissanen (1873–1950)

Kuopiolaisen työläisperheen poika Juho Rissanen omistautui kuvaamaan taiteessaan tavallista kansaa ja arkista työtä. Vesiväriluonnos Lapsuuden muisto (n. 1900–1903) kumpuaa henkilökohtaisesta tragediasta, alkoholisoituneen isän paleltumiskuolemasta kotimatkalla järven jään yli, kun Juho oli kymmenvuotias. Rissanen käsitteli muistoaan useissa kuvissa vuosina 1900–1903 osana suurempaa, keskeneräiseksi jäänyttä projektia. Sommitelma esittää traumaattisen hetken eräänlaisena hautajaiskulkueena.

Öljyväriluonnos Kolme soittajaa (1928) on myöhäisempi teos Rissasen Ranskassa viettämiltä vuosilta, ja se on osa Suomen kansallisteatteriin tilattujen Helkajuhlat-freskojen suunnitelmaa. Kolme maalaismusikanttia astelee mäntyä ja koivua kasvavassa lehdossa yhtä matkaa kohti kyläjuhlia. Joukkoa johtaa pelimanni soitin kädessään, ja perässä tulevat pillipiiparit soittavat askelille tahdin yksinkertaisella melodialla. Sommitelma tuo mieleen Pablo Picasson maalauksen Kolme soittajaa (1921, Philadelphia-versio), jossa muusikot soittavat viulua, puupuhallinta ja harmonikkaa.

Hanna Saarikoski (s. 1978)

Usealla eri tekniikalla työskentelevältä Hanna Saarikoskelta nähdään Jalan-näyttelyssä kaksi videota ja yksi installaatio. Hiilipukuun sonnustautunut taiteilija kiertää kehää videoteoksessa C (2018). Puhtaalle paperille alkaa kasaantua hiilijalanjälkeä kuin maapallolle konsanaan. Ihmiskunta on fossiilisten polttoaineiden vanki ja kiertää kehää pystymättä suitsimaan kulutusta. Myös teos Vesiraja (2025) peilaa ilmastonmuutoksen tematiikkaa sulaviin jäätiköihin ja merenpinnan nousuun viitaten. Vaikka taiteilija astelisi kuinka varoen, sulavat jääkengät vääjäämättä. Installaatiossa Cc (2025) ihmisten läsnäoloon viittaavat enää ympäriinsä ripotellut tyhjät kengät. Taiteilija on valmistanut paperiset kengät isoisältä perittyjen kenkälestien avulla.

Heli Salonen (s. 1949)

Heli Salonen on Helsingissä syntynyt, etenkin etsausta ja akvatintaa monipuolisesti käyttävä graafikko. Hänen teoksensa saavat alkunsa lapsuusmuistoista, henkilökohtaisista kokemuksista ja unista sekä matkavalokuvista. Teosten nimet ovat yksinkertaisia, jotta katsojat voivat tulkita niitä omien kokemustensa valossa. Teoksen Maanantai (1983) katukuva Aleksis Kiven kadulta kuuluu vuosina 1979–1983 syntyneeseen Helsinki-kuvien sarjaan, jossa yksinäiset jalankulkijat liikkuvat ”yhdessä mutta yksin”, usein kädet taskussa.

Salonen on ottanut tyylivaikutteita Edward Hopperilta (1882–1967) ja Giorgio de Chiricolta (1888–1978) sekä André Kertészin (1894–1985), Walker Evansin (1903–1975) ja Henri Cartier-Bressonin (1908–2004) mustavalkoisista arkkitehtuuri- ja katukuvista. Salonen on toiminut myös opettajana ja tehnyt tärkeää työtä graafikoiden ja kuvataiteilijoiden työturvallisuuden parantamiseksi.

Hugo Simberg (1873–1917)

Hugo Simberg käsitteli taiteessaan kuolemaa monesta eri näkökulmasta. Teoksessa Tuonelan portilla (1898) luurangot saattelevat eri ikäisiä ihmisiä manan majoille. Elämää nähneiden tallustajien ryhti on jo kumara, kun taas lapsi lähtee taittamaan taivalta selkä suorana. Myös koira pääsee Tuonelaan erään luurangon sylissä. Tässäkin teoksessa kuolema on sympaattinen ja osaaottava, kuten Simbergin taiteessa aina.

Grafiikanvedos Iltaa kohti (1913) esittelee maalauksenakin tunnetun aiheen, jossa vanhuksen ja lapsen askellusta pääsee vertailemaan. Teoksessa Kirkolle (1897) puolestaan nähdään iäkkäämpi rouva, joka kävelee kapeaa polkua keppiin tukeutuen ja kirjoja kainalossa. Niin ikä, taakka kuin mahdolliset sairaudet vaikuttavat siihen, minkälaiseksi askellus muodostuu.

Ivan Šiškin (1832–1898)

Metsäkuvauksistaan tunnettu venäläinen Ivan Šiškin vaikutti paitsi taiteilijana, myös maalaustaiteen professorina. Šiškinin taidokkaat ja lyyriset, lukuisia yksityiskohtia sisältävät maisemamaalaukset perustuivat herkeämättömään luonnon tarkkailuun. Šiškin kuului venäläiseen taiteilijaryhmään Vaeltajat (Peredvižnikit), jonka tunnetuimpia edustajia oli Ilja Repin (1844–1930). Vaeltajat pyrkivät kuvaamaan arkisia ja kansallisia aiheita realistisesti, mutta säilyttäen samalla tietyn taiteellisen vapauden yhteiskunnallisista ja poliittisista rajoituksista.

Ryhmän nimi viittaa osaltaan siihen, että taiteilijat halusivat tavoittaa mahdollisimman laajan yleisön ja järjestivät kiertonäyttelyitä myös maaseudulle. Valtiovalta leimasi Vaeltajat toisinajattelijoiksi, vaikka Šiškinin maisemat voi nähdä venäläisen maiseman ylistyksinä. Aiheeltaan ja kompositioltaan Šiškinin maalaus Mäntymetsä (1878) tuo mieleen saksalaisen Caspar David Friedrichin teoksen Sotilas metsässä (1814). Jylhän metsän siimekseen käy pieni ihminen, kun loppu häämöttää.

Per Stenius (1922–2014)

Kun Per Stenius ei enää voinut jättää huomiotta opiskelutoverinsa Ole Kandelinin Vapaassa taidekoulussa esittämää radikaalia haastetta, hän etsi oman tiensä esittävän taiteen ja täydellisen abstraktion välimaastosta esikoisnäyttelyssään vuonna 1947, jolloin Kandelin menehtyi. Esittävän ja abstraktin taiteen synteesi käy ilmi erityisesti maalauksista, joita Stenius teki vuonna 1953 alkaneiden Intiaan suuntautuneiden laajojen automatkojensa innoittamana. Steniuksen matkakokemuksiin perustuva Katukuva, Intia (1971) vie katsojan intensiivisesti valaistulle ja vilkkaalle intialaiselle kadulle, jolla liikkuvien kaupustelijoiden ja jalankulkijoiden segmentoituneita hahmoja Stenius kuvaa suosimillaan energisillä ja hehkuvilla väreillä.

Robert Stigell (1852–1907)

Robert Stigell tunnetaan erityisesti kuvanveistäjänä. Opiskeltuaan Pietarissa kivenveistoa ja piirtämistä hän jatkoi opintojaan Helsingissä, Roomassa ja Pariisissa. Teoksissaan hän suosi dynaamista liikettä. Oikean jalan lihaksistoa sivulta, takaa ja edestä esittävä piirros Jalka, anatomiatutkielma jalan lihaksista (1870-luku)edustaa hänen varhaistuotantoaan. Edestä kuvatun jalan epätavallinen asento vihjaa Stigellin käyttäneen mallina kipsivalosta, lihastutkielmaa tai pöydällä lepäävää tai riippuvaa ruumiin jalkaa, jonka rento plantaarifleksio johtuu lihasjännityksen puuttumisesta.

Ivan Timiriasew (1860–1927)

Venäläinen ratsuväenupseeri ja Suomen kenraalikuvernöörin adjutantti Ivan Timiriasew aloitti 1890-luvulla intohimoisen valokuvausharrastuksen ja ryhtyi valokuvajournalistiksi jäätyään eläkkeelle sotilasuraltaan vuonna 1917. Esillä olevat valokuvat ovat pieni näyte hänen arvokkaasta panoksestaan Helsingin katujen arkielämän tallentajana rauhan ja sisällissodan aikana.

Sakari Tohka (1911–1958)

Sakari Tohka opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa ja kuului Lokakuun ryhmään. Hänen lukuisia julkisia teoksiaan on esillä eri puolilla maata ja hänet on palkittu Pro Finlandia ‑mitalilla. Myrskypuhurissa lastaan kantavaa naista esittävä veistos Myrsky (1935) kuuluu Tohkan varhaistuotantoon, mutta siinä voi jo nähdä myöhemmästä tuotannosta tuttua rosoista rytmikkyyttä.

Markku Valtonen (s. 1966)

Markku Valtonen on rockmuusikko ja itseoppinut taiteilija, jonka tuotanto ulottuu piirroksista veistoksiin. Hänen puu- ja terrakottaveistoksiaan leimaavat huumori ja värikkyys. Iltakävely (2017) esittää kahta arvoituksellista hahmoa, kummallakin fetsin kaltainen lakki päässään ja kädet taskussa. He astelevat samaan tahtiin, rennosti, tyylikkäästi, melkein kuin kaksi dandya, jotka nauttivat täysin siemauksin esillä olemisesta ja ihmisten katseista.

Ekke Väli (s. 1952)

Useiden Virossa esillä olevien julkisten taideteosten lisäksi Ekke Väli on tehnyt omaehtoisia veistoksia, joissa luontoon perustuvaan abstraktioon yhdistyvät vahvasti geometriset muodot, fragmentaarisuus ja vääristymät. Hienovireisen humoristisissa teoksissa on myös kulttuurikritiikkiä. Pronssiveistos Suuri kiirehtijä vangitsee modernin kaupunkielämän kiireen fragmentaarisesti kuvattuun kävelevään hahmoon, joka on osin bisnesvaatteissa vaikka onkin juurtunut maahan avojaloin ja alasti.

Mark Wallinger (s. 1959)

Turner-palkinnon vuonna 2007 voittanut englantilainen Mark Wallinger on läpi uransa hyödyntänyt ennakkoluulottomasti eri tekniikoita. Omakuvilla on ollut keskeinen sija hänen tuotannossaan. Eräänlainen omakuva on myös Varjokulkija (2011), vaikka emme näekään taiteilijasta muuta kuin tämän varjon. Lontoon Shaftesbury Avenuelle sijoittuva kävely nostaa kadun itsessään teoksen aiheeksi. Katukiveyksen yksityiskohdat saavat seurakseen liikenteen melun, ihmisten puheensorinan ja yritysten mainoskyltit. Suurkaupungissa tepastelulla on vahvat kulttuuriset juuret, joista Lontoon kontekstissa voisi nostaa esiin John Gayn (1685–1732) runoelman Trivia, or The Art of Walking the Streets in London (1716) tai yhdysvaltalaisen Edgar Allan Poen (1809–1849) Lontooseen sijoittuvan kertomuksen Laumasielu (1840). Kuvataiteen esikuvista mieleen tulevat esimerkiksi yhdysvaltalaisen valokuvaajan Lee Friedlanderin (s. 1934) itsestään kaupunkimiljöössä ottamat varjopotretit, kuten New York City (1965).

Victoria Åberg (1824–1892)

Düsseldorfin koulukunnan maisemamaalareihin kuuluva Victoria Åberg oli yksi ensimmäisistä suomalaisista naisista, jotka loivat pitkän uran ammattitaiteilijoina. Saksalainen maisema (1860) on tehty hänen varhaisina Saksan-vuosinaan, ja sen realistinen maaseutunäkymä kuvaa talonpoikaisnaista tyttärineen kävelemässä paljain jaloin metsätiellä. Taustalla näkyvältä järveltä nouseva tie korostaa sitä, miten raskasta on kantaa taakkaa ylämäkeen jalkapatikassa.