Kansallispuvut ja Serlachius | Serlachius+

Milla Sinivuori-Hakanen, vastaava tutkijaKun uppoutuu johonkin asiaan, alkaa nähdä siihen liittyviä yksityiskohtia ja vihjeitä mitä moninaisimmissa paikoissa. Harrastan ja opetan sivutoimisesti kansallispukujen valmistusta. Niinpä aihe on ihmeesti alkanut näyttäytyä myös työssäni Serlachiuksen kokoelmien parissa.

Kansallispuvut ovat nosteessa. Kaappien kätköistä ja kirpputoreilta löytyneitä pukuja kunnostetaan uusille sukupolville. Innokkaimmilla harrastajilla on useita pukuja, joiden käyttöön myös keksitään aktiivisesti hyviä syitä. Niin sanotut kansallispukujen tuuletukset huipentuvat vuosittain 5.8. vietettävään kansallispuvun syntymäpäivään, jonka tarina on asiaan vihkiytyneille tuttu.

5.8.1885 Venäjän tsaari Aleksanteri III:n ja hänen puolisonsa Maria Fjodorovna vierailivat Lappeenrannassa. Juhlallisuuksien osana Suomen naiset lahjoittivat keisarinnalle runsain, taidokkain käsitöin koristellun soutuveneen. Sen souti keisarinnalle kahdeksan eri maakuntien kansallispukuihin pukeutunutta neitoa Jääsken pukuun pukeutuneen rouvan pitäessä perää.

Tarina on esillä vuosittain, tapahtumaviestintään ytimekkäästi tiivistettynä. Työhöni kuuluu hakea tietoa aikalaislähteistä, ja niiden pariin hakeuduin etsimään lisätietoa myös tästä historian hetkestä. Keisariparin vierailusta julkaistiin tapahtuma-aikaan useissa lehdissä pitkiä kuvauksia. Uudessa Suomettaressa 6.8.1885 kuvaillaan jokainen puku.

”Peränpitäjänä wenettä esiin soudettaissa oli rouwa Emilie de Pont, synt. Linder, Kuopion pataljonan komentajan waimo, puettu Jääsken pukuun (mustansininen werkahame punaisella rimssulla reunassa; itäsuomalaisten kuosien mukaan kirjaeltu esiliina wälipitsien kanssa; kirjaeltu paita; musta alusliiwi; walkoinen werkaröijy; hopeinen kaulasolki; huntu; ruskeat nahkapieksut, punaisella sahwianilla reunustetut; punaiset sukat).”

Mikä ihme on sahvian? Ja hetkinen, Emilie de Pont? Sama henkilö, jolta Gösta Serlachius osti lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin yhden kokoelmansa tunnetuimmista maalauksista, Gunnar Berndtsonin Taiteentuntijoita Louvressa. Tähän saakka Emilie de Pont oli ollut minulle lähinnä nimi tuhansien muiden joukossa Serlachiuksen kirjeenvaihdossa. Tiesin, että Finnassa, Museoviraston kuvakokoelmassa oli kuvia Lappeenrannan vierailulla nähdyistä puvuista. Olisiko hänestäkin siellä kuva?

Löysin vuodelta 1882 kuvan kauniista nuoresta naisesta vastavihityn puolisonsa kanssa. Kolme vuotta myöhemmin veneen perää pitäessään hän oli 24-vuotias. Mielikuvani ”rouvasta” oli ollut jotain ihan muuta.

Kuvaa Emilie de Pontista Jääsken puvussa ei verkosta löydy, mutta vihiä hänen ulkoasustaan saamme kymmenen vuotta myöhemmästä, Serlachiuksen taidekokoelmaan kuuluvasta Pekka Halosen maalauksesta Neiet niemien nenissä (1895).Sen etualalla seisova ”neito” on taitelijan puoliso Maija Halonen, jonka asu on helppo tunnistaa Jääsken puvuksi röijyn puhvihihoista ja tiimalasivyötäröstä huolimatta. Mustaa liiviä hänellä ei ole, eikä sukkien sahviaani – jonka internet ystävällisesti kertoi olevan vuohennahkaa – ole näkyvissä.

”Neidon” päässä on tinanastoilla koristettu nauha eli säppäli, toisin kuin aikuisella rouva de Pontilla, joka käytti huntua. Kupera paljinsolki, jota kansallispukujen historiallisissa esikuvissa käytettiin pääntien halkion sulkemiseen, seikkailee vyötäröllä. Ehkä paljinsolki oli jo 1800-luvun lopulla yhtä suuri mysteeri kuin se on ollut myöhemmillekin sukupolville. – Tänä päivänä voimme opiskella soljen toiminnallisuutta somevideoista.

Ymmärrys vaatekappaleista on voinut olla huono siksi, että kansallispukujen kokoajat ja käyttäjät olivat kulttuurisesti vieraalla maalla – kuten me tänä päivänä. Rahvaan asuihin pohjautuvien kansallispukujen kokoaminen oli alun perin säätyläisten puuhaa, osa 1800-luvun alusta lähtien voimistunutta aatteellista ja taiteellista virtausta, jossa kansankulttuuria tallennettiin ja ihannoitiin. Nykytermein voisi kai kärjistää, että kansallispukujen alkujuuret ovat kulttuurisen omimisen ja larppaamisen tuotetta.

Vuosikymmeniä myöhemmin kansanperinne innosti myös Gösta Serlachiusta. Tunnemme hänen yhteistyönsä kansan kuvauksista tunnetun Hannes Autereen kanssa rakennuskulttuurin, sisustamisen ja taiteen parissa. Serlachius tilasi häneltä mm. veistoksia huonekaluihin ja piirustuksia maatilojensa rakennuksiin.

Museon arkistossa eteeni osui Autereen tekemä ryijysuunnitelma. Sen talonpoikainen aihe kuvaa naista maatalon kuistilla vilkuttamassa kieseillä ajaville miehille. Talo on tunnistettavissa Serlachiuksen Huhkojärven tilan päärakennukseksi.

Henkilöiden asut ovat kansanomaiset. Miehillä on yllään polvihousut ja lyhyet takit eli röijyt. Kummallakin on päässään korkeakupuinen huopalääppä, joka on kuin Suomen kansallispukuneuvoston tunnuksesta. Toisen miehen röijyn alta pilkottaa punakeltaraidallinen liivi, tai ehkä raidoitus esittää näyttävää lappavyötä.

Naisen puku muistuttaa huomattavasti Keski-Suomen kansallispukua. Sen tunnuspiirteinä ovat sini-punavoittoinen raitahame sekä sininen liivi ja tykkimyssy. Vuonna 1921 Jyväskylän pukuna esitelty Keski-Suomen ensimmäinen kansallispuku sai suuren suosion ja oli todennäköisesti tuttu Saarijärvellä syntyneelle Autereelle. Ei ole kaukaa haettu, että asu olisi tietoisesti valittu tekstiilin aiheeseen – sijaitsihan Huhkojärven tila Koskenpäällä, Keski-Suomessa.

Museon kokoelmista ei selviä, kuinka tarkkoja ohjeita tekstiilistä Serlachius Autereelle antoi. Sen sijaan kansallispukujen ja Serlachiuksen välinen dokumentoitu kytkös tuli esiin, kun kollegani oman tutkimuksena sivutuotteena huomasi vuoden 1934 paikallislehdessä kiintoisan artikkelin:

Teksti paljastaa tämän tukeneen Kuoreveden puvun valmistamista ja lupaavan 50 markan avustuksen jokaiselle puvun hankkivalle naiselle. Samalla selviää, että Serlachius oli tarjonnut taloudellista tukea vastaavaan tarkoitukseen myös Huhkojärven lähialueiden naisille – ehkä ryijyssä siis todella oli Keski-Suomen puku!

Myöhemmin asia putkahtaa esiin Serlachiuksen 60-vuotispäiväsuunnitelmassa vuodelta 1936: ”Ne Kuoreveden tytöt, jotka saivat minulta kansallispuvun, voisi kutsua Klubille tarjoilemaan.”

Mikä sai teollisuuspohatan kiinnostumaan kansallispuvuista? Tiedämme, että hän arvosti perinteisiä kädentaitoja, minkä vuoksi esimerkiksi kudontakursseja järjestettiin niin Huhkojärvellä kuin Mäntässä. Kansan kuvaus oli hänelle mieluinen aihe taiteessa. Isänmaallisena miehenä Serlachius toi mielellään esiin perisuomalaisia piirteitä esimerkiksi rakennuttamalla suomalaisen saunan Englantiin. Ja kuten nyt, kansallispuvut olivat 1920- ja 30-luvuilla nosteessa.

Kaikkien sattumalta löytyneiden tietojen ja aineistojen jälkeen halusin selvittää, mitä Serlachiuksen kokoelmista löytyisi, jos etsisi kansallispukuja. Arkistoista tulokseksi tuli yksi muistelmakirjoitus. Siinä viitataan kansallispukujen käyttöön juhlissa 1900-luvun alussa.

Valokuvatietokanta näyttää kolmetoista kuvaa juhlatilaisuuksista tai yksittäisistä henkilöistä. Tiesin toki, että monituisista juhlakuvista niitä vielä löytyisi – olinhan ne ”kansallispukulaseillani” siellä jo huomannut. Esimerkiksi hakusanoilla *kuoro* ja *eläkeläis* sain nelisenkymmentä kansallispukukuvaa lisää.

Taidekokoelman tietokannasta hakutulokset näyttävät kolmea teosta, joista yksi on aiemmin mainittu Halosen maalaus, yksi Hannes Autereen Maalaiskestit (1919) – jossa tosi asiassa lienee kansanpukuja – ja kolmas Lennart Segerstrålen Penkillä istuva kansallispukuinen nainen. Se on luonnos seinämaalaukseen Uusmaalainen laulu, ja inventaarionumero paljastaa, että samassa kokonaisuudessa on muitakin töitä.

Löydän kaikkiaan kolmenkymmentäluonnosta, joissa kansallispuku näyttäytyy 18 teoksessa. Vesi- ja peitevärein tehdyt luonnokset ovat vuodelta 1935, jolloin Segerstråle maalasi niiden pohjalta 3 x 9 metrin suuruisen seinämaalauksen kulttuuritalo Svenska GårdeniinPorvooseen.

Penkillä istuvasta Porvoon pukuun pukeutuneesta naisesta on useita tutkielmia, joiden perusteella puku olisi ilman teosaiheen tuntemistakin tunnistettavissa: sinipunainen kapearaitainen hame, pystyraitainen esiliina, keltaisella kantattu vyötasku ja sininen liivi. Isompien luonnosten ihmisryhmissä on muitakin kansallispukuja, ehkäpä rusehtava Sipoon puku ja Helsingin pitäjän puku vaakaraitahameineen. Punasävyinen, valkeaessuinen viittaa kenties Porvoon pitäjän tai Askolan pukuun.

Luonnosten naisilla näyttäisi olevan päähineenä liinalakki, pellavainen huivimainen päähine. Mietin, oliko tykkimyssy taiteilijan – kuten joidenkin nykykäyttäjienkin – mielestä epäpukeva, vai sattuiko malleilla vain olemaan liinalakit.

Seinämaalauksesta kertova Kirsi Marja Sundin kirja Seinälle maalattu laulu paljastaa, että taiteilijalle poseeraavalle naiselle on puettu niskaan solmittu yksinkertainen valkoinen huivi. Mitähän tapahtui pukuun kuuluvalle päähineelle?

Kansallispukuinen syynäys Serlachiuksen kokoemiin toi esiin kiinnostavia objekteja, mutta myös konkretisoi tutkimukseen liittyvän tosiasian: pelkkien luettelointitietojen perusteella ei koskaan löydä kaikkea olemassa olevaa sisältöä. Tietokannoista kansallispukuhaku tuotti noin 24 prosenttia siitä, mitä aiheesta lopulta papereita ja kuvia selaamalla löytyi.

Arkistossamme on myös satoja hyllymetrejä asiakirjoja, miljoonia yksittäisiä paperiarkkeja, joiden sisältötietoja ei luetteloida yksitellen ja joita kaikkia ei ainakaan minun elinaikanani digitoida ja siirretä koneluettavaan muotoon tekoälyn ruuaksi. Tiedon löytyminen arkistoista ja kokoelmista edellyttää useimmiten hyvää pohjatietoa ja pitkällistä aineiston selaamista.

Ajatus siitä, että jonkin tietokannan hakutulos tarjoaisi aiheeseen kuin aiheeseen täsmätiedon kaikista olennaisista säilytysyksiköistä, kuvista tai teoksista on äärimmäisen kaukana todellisuudesta. Mutta sitä suurempi on löytämisen ilo!