Kuka on Anish Kapoor? | Serlachius | Serlachius+

Pauli Sivonen, johtaja, SerlachiusTyhjyys, äärettömyys, aineettomuus, puhtaus. Tällaisia sanoja olemme tottuneet lukemaan teksteissä, joissa pyritään avaamaan Anish Kapoorin taidetta kuvataiteen ystäville. Mutta kuka on Anish Kapoor – taiteilija, jonka mystiset työt ovat innostaneet ja hämmentäneet taideyleisöä ja kriitikoita jo melkein viiden vuosikymmenen ajan?

Kesällä 2026 avaamme Serlachiuksella Timo Valjakan kuratoiman Anish Kapoorin suurnäyttelyn.

Kapoor on yksi maailman kuuluisimmista nykytaiteilijoista. Hänen teoksiaan on säännöllisesti esillä merkittävissä taidemuseoissa ympäri maailman, ja niitä on hankittu muun muassa New Yorkin modernin taiteen museo MoMAn, Guggenheim-museon ja Tate Modernin kokoelmiin.

Mumbaissa (aik. Bombay) vuonna 1954 syntynyt Kapoor ryhtyi rakentamaan kansainvälistä taiteellista uraa 1970-luvulla. Hän muutti 18-vuotiaana Lontooseen ja opiskeli taidetta ensin Hornsey College of Artissa ja sitten Chelsea School of Art and Designissa.

Tyhjyys vetää puoleensa

Anish Kapoorin varhaisissa teoksissa keskeiseen rooliin nousivat pigmentit. Veistokset olivat useimmiten joko yksittäisiä tai veistospareja ja muodoltaan geometrisiä tai orgaanisia. Galleriatilassa ne näyttivät nousevan pigmentistä tehdystä lattiasta tai seinästä.

Kapoor ryhtyi käyttämään materiaalina myös kiveä. Hän työsti esimerkiksi marmorista, graniitista tai kalkkikivestä vapaasti seisovia, yksinkertaisiin geometrisiin muotoihin perustuvia veistoksia, joissa oli usein aukkoja – tyhjyys veti häntä puoleensa jo tuolloin. Näiden veistosten kautta Kapoor siirtyi vähitellen mittakaavaltaan suurempiin teoksiin, jotka muuttuivat yhä vahvemmin osaksi arkkitehtuuria.

Maailmanmaineeseen Anish Kapoor nousi 1990-luvun alussa. Vuonna 1990 hän oli yksi 44. Venetsian biennaalin seuratuimmista nuoren polven taiteilijoista. Seuraavana vuonna hän voitti Turner-palkinnon, jota pidetään Ison-Britannian merkittävimpänä taidetunnustuksena. Siitä lähtien hänen taidettaan on ollut esillä maailman tärkeimmissä taidemuseoissa ja biennaaleissa.

Kapoor otti taiteessaan jatkuvasti käyttöön uusia materiaaleja, mutta pysyi uskollisena tavoitteilleen. Häntä askarruttivat metafyysiset vastakohdat: syntymä ja tuho, kauneus ja kauhu. Teoksista tuli yhä aistillisempia, ja hän halusi haastaa sekä omat että katsojiensa käsitykset kauneudesta.

Kapoor alkoi tutkia peilaavia pintoja ja kokeilla, miten tilallisuuden voi häivyttää tyhjyyteen. Hän pohti tilan ja todellisuuden luonnetta toisaalta erilaisten heijastusten, toisaalta aineettomuuden ja aineellisuuden kontrastien kautta.

Kun teokset kasvoivat arkkitehtonisiksi installaatioiksi, näyttelyvieraat pääsivät myös niiden sisälle. Illuusion, hämmennyksen ja ihmetyksen kokemukset olivat katsojille usein hyvin antoisia.Kapoorin teosten sisällä liikkuminen herättää katsojan usein ihmettelemään: ”Missä minä olen?” Koska hämmennyksestä nousee tunteita ja kenties oivalluksiakin, teokset palkitsevat katsojansa joka kerta.

Kapoor jatkoi kokeilujaan monenlaisten materiaalien parissa. Vuosituhannen alussa hän ryhtyi esimerkiksi työstämään punaista vahaa teoksissa, jotka herättivät mielikuvia verestä ja lihasta. Hän loi mekaanista ja kineettistä estetiikkaa teoksiin, joita hän luonnehti ”automaattisesti generoiduiksi”. Hyvä esimerkki on kuuluisa tykkiteos Tulitusta nurkkaan (Shooting into the Corner, 2009), joka ampuu vaha-ammuksia gallerian nurkkaan.

Teosten muotokieli alkoi murtua ja kehittyä ekspressiivisempään suuntaan. Samalla teoksista ja installaatioista tuli mittakaavan kasvaessa eri tavalla hengästyttäviä kokemuksia kuin uran varhaiset meditatiiviset veistokset.

Myös maine kasvoi. Vuonna 2009 hänestä tuli ensimmäinen elävä kuvataiteilija, jolle Lontoon Royal Academy of Arts on järjestänyt yksityisnäyttelyn. Melkein 300 000 kävijää houkutellut näyttely piti pitkään hallussaan Lontoon nykytaidenäyttelyiden kävijäennätystä.

Kapoor laajensi ilmaisunsa kenttää edelleen tekemällä muun muassa monumentaalisia julkisia veistoksia, joista on tullut kaupunkien maamerkkejä.

Kuuluisimpia monumentaaliveistoksia ovat 110-tonninen peilipintainen veistos Pilviportti (Cloud Gate), lempinimeltään ”Papu” (”The Bean”), joka on hämmästyttänyt kaupunkilaisia ja turisteja Chicagon Millennium Parkissa vuodesta 2006, sekä Ark Nova (Ark Nova, 2013), maailman ensimmäinen kuplahallitekniikalla toteutettu konserttitalo, joka tehtiin kiertäväksi esiintymispaikaksi vuoden 2011 tsunamin Japanissa tuhoamille alueille.

Vuonna 2025 Napolissa avattiin metroasema, jonka suunnitelmaa Kapoor oli työstänyt vuodesta 2003 saakka. Aseman kaksi monumentaalista sisäänkäyntiä ovat ainutlaatuisia kuvanveiston ja funktionaalisen arkkitehtuurin symbiooseja.

Arkkityyppisiä dualismeja

Koolla ei ole väliä, elämyksellä on. Anish Kapoorin taide perustuu usein siihen, että näyttelykävijä näkee tai kokee jotain melkein ”täydellistä” – jotain, mikä kohottaa hänet arjesta jonnekin hengellisen tai jopa ”pyhän” alueelle ilman että kokemus olisi sinällään uskonnollinen.

Katsellessamme teoksia osallistumme niiden dualismiin: voimme pohtia vapaasti ainetta ja henkeä, näkyvää ja näkymätöntä, tietoista ja tiedostamatonta, kehoa ja mieltä, maata ja taivasta.

Kapoorin taide resonoi meissä hyvin syvällisillä psykologisilla ja henkisillä tasoilla. Hänen tarjoamansa elämykset puhuttelevat, mutta eivät julista vaan jättävät tulkintatilaa meille, teosten kokijoille.

arrow_back arrow_forward