Ihmisyyden rajoilla - Serlachius

Asko Mäkelä, taidehistorioitsijaViljami Heinosen taiteen pääaiheena on ihminen, jota luonto taustoittaa. Kuvissa ihmisen suurin näkyvissä oleva tappio on ilmastonmuutoksen ja sotien aiheuttama luonnon ja ihmiskunnan tuho: mitä on elämä sen jälkeen? Näiden maalausten keskeisaiheena voi pitää hämmennystä siitä, että annoimme kaiken tapahtua.

Vesilahti on vehreää hämäläistä maaseutua parhaimmillaan, onnellisen oloista. Matkaan sinne kuvataiteilija Viljami Heinosen – jota jatkossa kutsun vain Viljamiksi – kyydissä hänen vaatimattomassa Toyotassaan. Viljavat pellot, hevostilat ja järvet vuorottelevat matkallamme aurinkoisena kesäpäivänä. Ohitamme viitan Laukon kartanoon. Päämäärämme on entinen autokorjaamo Pyhäjärven kupeessa, jossa Viljami tekee teoksensa.

Arkinen oleminen, tietokonepelit, taidehistoria, raskas musiikki ja suomirock kuljettavat keskusteluamme ateljeessa, joka ei ole suuren suuri. Itse asiassa se on pieni Viljamin suurille teoksille. Niitä joutuu siirtelemään jatkuvasti toistensa tieltä. Rikkaudet eivät ole Viljamia vielä tavoittaneet, vaikka hänen teoksiaan myydäänkin hyvin. Kunnon ilmastoinnin hän on kuitenkin saanut rakennettua työtilaansa. Vuosia sitten todettu allergia oli lähellä murtaa työkyvyn. Asettuminen Vesilahdelle rauhoitti elämää.

Tapaan pihassa hänen naapurinsa, runoilija Olli Soinisen pyörätuolissaan. Tarkalla tavallaan hän on todennut minimalismista, että se on taidetta virheettömille ihmisille. Viljamille ihmiset ovat inhimillisen virheellisiä myös hänen maalauksissaan. Niiden aiheet kumpuavat asioista, jotka koskettavat ja ovat hänelle henkilökohtaisia. Miksi maalata turhuuksia, kun voi maalata jotain tärkeää?

Maalauksissa, jotka Viljami on tehnyt Serlachiuksen näyttelyyn, ihminen kohtaa itsensä ja muut elämän kolhimat luonnossa, joka on valtaamassa paikkansa ihmiseltä. Herkkänä kaverina Viljamilla oli nuorena ympäristöahdistus, ja pelko maailman tilasta on säilynyt aiheiden pohjavireenä edelleen. Teosten tapahtumapaikkana on epäidyllisen pikkukaupungin yhteisö, jossa on kaikuja Vesilahdesta ja taidekoulun ajan Kankaanpäästä. Se, kuinka pienellä paikkakunnalla ollaan, kiinnostaa taiteilijaa, ja siihen hän voi samaistua.

Taiteilijat voidaan jakaa karkeasti kolmeen kaltevaan ryhmään. Ensimmäiset karkottavat esittävyyttä tavoittelemalla jotain abstraktia ja käsitteellisempää kaikkeutta. Toiset havittelevat realismin esittävyyden kautta jotain todellista. Kolmannet huojuvat näiden välimaastossa, ikään kuin jääneinä kiinni mielen kuvien ja arkitodellisuuden väliin. Viljamin taide liikkuu tässä välitilassa. Maalaukset vaikuttavat ponnistelevan ulos abstraktin ja esittävän välistä ilmentäen näissä piilevän epävakaan energian purkautumista taiteilijan visiossa.

Jään miettimään, ovatko nämä tunneperäiset maalaukset kuvia kokemuksesta vai onko niiden kuva kokemus itsessään.

Taiteilija heittäytyy työhön

Taide muodostuu tekijänsä persoonallisuuden ehdoilla. Hiilellä toteutettu piirustus syntyy Viljamilla luontevasti ja jännittämättä, ja hän on varma viivan määränpäästä. Isohko teoskoko sopii hänen kädenliikkeelleen. Piirustuksen kompositioissa on tilallisuus vahvasti läsnä: perspektiivit ovat samanaikaisesti sekä nurinkurisia että keskeisperspektiivin sääntöihin nojaavia. Tilallisuus toimii näyttämönä sääntöjä venytteleville elementeille.Hiilipiirustuksissa on samanlaista keskisävyjen, huippukirjon ja varjosävyn välissä lepäävän kuvan taikaa kuin kevytsävyisissä akvarelleissa. Viljamin vahva piirustustaito pitää koossa myös maalauksia.

Maalatessa tilanne on useimmiten toinen kuin piirtäessä. Maalaus syntyy jatkuvassa muutoksessa: väri korvataan toisella, muoto vaihdetaan toiseen, ajatusta paremmin ilmaisevaksi. Näin hakeudutaan kohti tarkempaa ilmaisua.

Välillä jokin maalauskin syntyy piirustuksen tapaan, itsestään. Silloin, työn valmistuttua muutamissa tunneissa, ja taiteilijan lopulta kyetessä astumaan muutaman askeleen taaemmas katsomaan käsiensä jälkiä, hän on yhtä hämmästynyt aikaansaannoksestaan kuin teosta myöhemmin tarkasteleva katsojakin. Varsinaista suunnitelmaa ei ollut. Vain äkkinäinen välähdys mahdollisesta päämäärästä. Ja kun teos alkoi muodostaa itseään, oli Viljami siinä tavallaan vain välikappale käsilleen.

Väkevä ekspressiivisyys tuo teoksiin vahvan latautuneisuuden. Hänen maalausjälkensä on fyysinen ja heittäytyvä. Vaikka itse maalaustapahtuma jää yleisöltä näkemättä, sen jäljet ovat esillä tuoreina ja silottelemattomina teosten pinnalla. Maalauksen iloiset kirkkaat vihreät, keltaiset ja vaaleanpunaiset toimivat vastakohtana teoksen vakavallekin kuva-aiheelle ja luovat näiden välille jännitteen. Howard Hodgkinin värimaailma ja siveltimen käyttö näkyy monissa teoksissa. Myös Slovenian maiseman pastellisävyt ovat jääneet kuviin opiskeluajalta. Valitsemillaan materiaaleilla ja niiden rakenteella Viljami korostaa teoksen aihetta.

Viljamin teokset ovat ennen kaikkea maalauksia, joissa ihminen tulee kuvaan ja poistuu siitä maalaamisen kautta. Tunnetilojaankin hahmot ilmaisevat muuttumalla maaliksi, joka valuu ja pursuaa heidän kuorestaan. Ikään kuin maalaus palauttaisi taiteilijan siihen pursottaman värin takaisin maaliputkiloon, maalinkierron asettuessa osaksi muuta maailman kiertoa. Maalauksena olemista korostavat roiskeet ja tarkoitukselliset värimöykyt ja valumat.

Maalaustaiteen perinteet ovat läsnä monin tavoin. Viittaukset edeltäjien teoksiin merkitsevät Viljamille esikuvien haastamista. Maalaustavassa näkyy Francis Baconin, Jarmo Mäkilän ja Heikki Marilan vaikutus. Mikään näiden esikuvien aiheista tai työskentelytavoista ei ole maalauksissa ilmeistä, mutta ne inspiroivat taiteilijaa. Ne ovat myös tukipilari työn alkuun, jolta pohjalta uskaltaa lähteä omaan suuntaansa. Esikuviin pitää hänen mukaansa vain löytää oma näkökulma ja rakentaa omaa niistä opitun päälle. Samalla ne ovat irtiotto menneestä.

Näistä aineksista on muodostunut työkalupakki, jota taiteilija lainaa ja muuntelee. Ongelmana on lähinnä, miten pitää moneen suuntaan venkoileva teos kasassa. Kun se on saatu hallintaan, on lopputulos kiehtova.

Raivoisa maalaaminen

Musiikki on Viljamin suuri innoittaja. Se raikuu hänen maalatessaan ja tukee hänen siveltimensä lentoa. Viljami ei juuri mainitse kirjallisuutta virikkeenään, mutta kappaleiden sanoitukset ovat hänelle tärkeitä. Siksi myös teosten nimet ovat merkityksellisiä.

Viljamin tavoitteena on yrittää ratkaista koko työ pääosin yhdellä maalauskerralla, tekniikkana paksulla värillä toteutettu kertamaalaus. Kun teoksen pääpiirteet on hahmoteltu hiilellä, laitetaan hahmojen paikkaa suojaamaan maski, eli suojakalvo. Sitten ohuemmat pohjavärit levitetään haluttuihin kohtiin suuntaamaan kuvan värimaailmaa. Tutustuminen maalaamiseen alkaa.

Maalauksen pääväri on kuin Savatage-yhtyeen kappaleessa Gutter Ballet soiva klassinen piano, joka kuljettaa teemaa. Jokaisella siveltimenkosketuksella tai roiskeella on tarkoituksensa maalauksen rakenteen ylläpitäjänä. Ne ovat myös väärän soinnun tapaan vaarallisia: tärkeää onkin minne ja millaisella värillä kankaalle roiskaisee seuraavan. Väri pursotetaan kankaalle joko suoraan putkilosta tai paletilta. Teos alkaa valmistua leveillä siveltimenvedoilla, taidokkaasti maalia rappaamalla ja pieksemällä. Päämääränä on Children of Bodomin kappaleen tavoin anteeksiantamattomalla vauhdilla aloitettu, Alexi Laihon kitaroinnin tavoin taidolla koossa pysyvä maalaus. Rosoisuus täytyy myös säilyttää. Siinä klassinen maalaustaito kohtaa Kollaa Kestää -kitaroinnin yhden soinnun punkin piirimestaruuden.

Maalauksen tunnepitoinen alku ja lopulta raivokkaasti orkestroiduksi kasvava teema vastaa Gamma Rayn Rebellion in the Dreamland tavoin monen melodisemman heavykappaleen rakennetta. Tarkoituksella läiskitty maali, värimöykyt ja valumat ovat Viljamin orkestrointia. Raskaassa musiikissa ne vastaavat symbaalin kilahduksia tai yksittäistä iskua rumpuun kitaroinnin äänimassan rytmittäjänä.

Tekeminen syntyy mielen liikkeiden euforiasta, onnistumisen huuman ohjatessa kättä ja värivalintoja. Omalle ruumiille ominaisista liikkeistä se kasvaa käsien tanssissa kohti tavoiteltua tulosta. Se on siirtymistä maalauksen maailmaan, jossa on samanlaista taidokkaasti väreillä toteutettua läiskintää, luritusta, tykitystä ja mäiskintää kuin Helloween-yhtyeen Eagle Fly Free kappaleessa. Työvälineinä käytellään pensseliä, rättiä ja lastaa.

Lopuksi taiteilija poistaa maskit varovasti palettiveitsellä ja maalaa hahmot. Joitain pyyhkäisyjä lisätään tarvittaessa siveltimellä kokonaissommittelun kannalta olennaisiin kohtiin. Viimeisen maalikokkareen Viljami painaa sopivaan paikkaan niin kuin rumpali, joka iskee sen viimeisen, kappaleen ilmaan jäävän tunnelman niittaavan kilahduksen.

Viljami toteaa maalauksen rakenteen hallinnan olevan hänelle vaikeaa: ”Kun on niin helppo innostua ja antaa vain mennä yli, jolloin hallittu rakenne hajoaa, roiske osuu väärään paikkaan. Pienestä kiinni. Silloin tehtyä pitää poistaa, löytää uusi suunta. Rauhoittua. Koota värit uudelleen järjestykseen ja hillitä menoa. Siksi maalauksen osia voi joutua toteuttamaan moneen kertaan, poistamalla ja uudelleenmaalaamalla.” Tässä etenemisessä tavoite kertamaalauksesta katoaa ja tilalle voi kasvaa jotain muuta ja tekijäänsä yllättävää.

Laukkoon kasvoi viidakko

Serlachiuksen näyttelyyn toteutettujen maalausten aiheiden perustana ovat Laukon Kartanoon kesällä 2022 tehdyt suuret luontomaalaukset. Viljami sijoitti niihin mielikuvia Vesilahden luonnosta ja omasta lapsuudestaan. Tähän viidakoksi kasvaneeseen paikalliseen luontoon hän alkoi maalata näkemystään ilmastomuutoksen vaikutuksista. Maalauksissa rönsyili tiukan geometrinen rakenne ja leveällä pensselillä maalattu soljuva muotokieli. Sisä- ja ulkotila sekoittuivat odottamattomaksi vyyhdiksi synnyttäen sommitelmallisia jännitteitä. Teosten värimaailmaa voi jäljittää opiskelujen lopputyön abstraktiin värimaalaukseen Organic Compound (2012). Viljamin käsittämätöntä tuotteliaisuutta kuvaa se, että hän toteutti valtavan kokoiset maalaukset muutamassa kuukaudessa, kuten nämä uudetkin.

Suurpiirteisillä siveltimenvedoilla lähes abstraktiksi kuvaksi muuntuneissa teoksissa taiteilija jätti ihmisfiguurin roolin luontoon nähden vähäisemmäksi ja passiiviseksi: ”Jos olisin aikanaan jäänyt jumiin ekspressionismiin, niin luontoteoksissa olisi vain maisema vailla hahmoa.” Ihmisen rakentamat tilat ja paikat haltuunsa ottanut luonto sai kuitenkin vapaasti kaapata kuvapinnat ja maalausten todellisuuden. Yhtenäisen kokonaisilmeen ja yhteisen sisällön kehittelyn ohella taiteilijaa kiinnosti nähdä, mihin tuota sinänsä yksinkertaista ja selvää teemaa voi muunnella ja tarkentaa. Näin muodoltaan tai rakenteeltaan toisistaan kovin kaukana olevat maalaukset asettuivat ikään kuin saman sävelmän eri osiksi. Vihreä viidakko kantoi visuaalista teemaa, jonka vuoksi maalaukset olisi voinut ripustaa kiinni toisiinsa, niin samasta metsästä eri kertomukset kasvoivat.

Taiteilija alkoi rakentaa kauhukuvaa tulevasta ilmastomuutoksesta ja sen vaikutuksesta ihmiseen ja hänen mieleensä. Kuvissa näkyi luonto ihmiskunnan rapautumisen aikana, ihmisen jälkien vähitellen kadotessa luontoon. Viaton luontoretki tapahtuu muuttuvassa luonnossa. Se on kuin viimeinen nautinto Lars von Trierin elokuvassa Melancholia valtavan meteoriitin valaistessa kirkkaudellaan maapallon ennen lopullista pimeyttä.

Usein nähtyjä aiheita Viljami käsitteli ja yhdisteli uudella tavalla. Hevonen ei aiheena ollut historiamaalauksen kaltaisessa hallitsijan ratsun roolissa, vaan Picasson Guernican tapaan kuoleva hevonen näyttää tavallisen kansan kärsimyksen. Ahdistuneen mielen hajoaminen kuvastuu ihmisen hajoamisena maaliksi. Tämä täsmentyi Galerie Forsblomin näyttelyn maalauksissa vuonna 2023. Hahmojen rikkonaisuudella Viljami halusi näyttää, kuinka kauniissa maalauksessa kaikki ei olekaan hyvin. Viljamille on tärkeää, että myös kauniisti ja taidolla tehty taide voi muistuttaa vaikeista asioista. Silti voit pitää sitä esillä huoneessasi muistuttamassa tärkeän aiheen olemassaolosta. Ja kun aiheen syy on poistunut, jää taide muistuttamaan siitä, mitä saimme aikaan. Ettemme enää tekisi samaa virhettä.

Hahmo hajoaa kivusta

Serlachiuksen näyttelyn teoksissa Viljami siirtyy pääaiheensa kehittelyssä seuraavaan vaiheeseen. Teoksista välittyy samaa dystopian uhkaa kuin ennenkin, vaikka maalaaminen on toteutettu rennolla tavalla ja kuvat tavoittelevat samankaltaista tilan tuntua kuin Eric Fischlin tai Richard Diebenkornin väriin perustuvissa teoksissa. Silti näkyvimmät vaikutteet muilta taiteilijoilta ovat lientyneet Viljamin oman käsialan alle. Hän vaikuttaa kommentoivan aikaisempaa omaa tuotantoaan tavalla, jossa rajutkin aiheet ja maalaustavat kohtaavat levollisessa lopputuloksessa. Nyt pääaiheena on ihminen, ja luonto taustoittaa häntä. Siirrymme takaisin yhteiskunnan vaikutuksista ihmisen mieleen. Ihmisen suurin näkyvissä oleva tappio on ilmastonmuutoksen ja sotien aiheuttama luonnon ja ihmiskunnan tuho. Mitä on elämä sen jälkeen? Maalausten keskeisaiheena voi pitää hämmennystä siitä, että annoimme kaiken tapahtua.

Peter Brook kirjoittaa teatteriohjaaja Jerzy Grotowskin työskentelystä tavalla, joka soveltuu Viljamin teoksiin. Näyttelijän tavoin kuvataiteilija on välikappale, joka maalauksellaan tarjoaa katsojalleen uhrin. Hänkään ei epäröi näyttää itseään paljaana, sillä maalauksen salaisuus edellyttää taiteilijan salaisuuksien ilmituloa. Viljamin maalaus tarjoaa katsojalleen seremonian, jossa taidemaalari manaa esiin ja paljastaa sitä, mikä on kaikissa ihmisissä ja mikä arkielämässä jää näkymättömiin.

Elokuvan montaasin ristikkäisten kuvien tavoin tilasta toiseen siirtyvät näkymät vahvistavat kuvan ilmentämää mielentilaa. Surrealismin unimaisella logiikalla maalauksen toisikseen muuntuvat eläimet ja ihmishahmot ovat siinä vain välittäjiä. Ne ovat osia kokonaisuudesta, jossa ekspressiivisen maalauksen sattumanvaraisuus toisaalta uhkaa hajottaa maalauksen, ja toisaalta juuri tuo uhkarohkeus luo maalauksen tunnelman. Maalausta hallitsevat abstraktit värikentät eräänlaisina aihetta reunustavina pilvinä vertautuvat mielen ailahteleviin kuviin. Niissä havahtuu nimeämättömän uhkan tuntuun.

Manaaminen on olennainen osa myös raskasta musiikkia kertosäkeen toistona. Näennäisesti teatterinomaisen kitaroiden, rumpujen ja urkujen esityksen voi ajatella kurottautuvan kohti jotain saatanallista. Sen pelottavuus tavoittelee meissä jokaisessa olevaa pahaa, josta seuraa kaipuu varjelukseen. Manaaminen musiikissa ja maalauksessa kohdistuu niin tekijään kuin katsojaan, jotta hän avautuisi ja uskaltaisi käydä kiinni traumoihinsa parhaiden videopelien lailla. Siinä liikutaan herkällä rajalla taivaan ja manalan välillä, maan pinnalla, ihmisen elämässä.

Moni Viljamin maalaus näyttää saavan alkunsa, paikkansa ja voimansa hänen arjen ja pyhän väliin asettamastaan piinasta. ”Kipu on uusissa Serlachius-museon maalauksissa tullut takaisin. Enkä tarkoita, että kuvan pitäisi olla synkkä, mutta siinä pitää olla elämän makua.” Punk, raskas musiikki, suomi-rock ja Viljamin taide jakavat saman tuskan ja melankolian. Jussi Hakulista mukaillen: saadakseen nimensä tähtiin, sitä ennen pakko kuolla on. Kulttuurihistoriassa ihminen armahdetaan kivun kautta esimerkiksi Kristus-kuvastossa, joka on kiehtonut Viljamia lapsuudesta lähtien. Kipua osana elämää ja ihmisyyttä kuitenkin pelätään. Mitä kuviin jää, jos se kielletään?

Maalauksissa on odottava, lähes seisahtanut tunnelma. Kuin jokin kohtaus olisi äkkiä pysäytetty ja samalla siihen osallistuvat olisivat joutuneet toiseen tilaan ja toiseen tapahtumaan. Tätä tukee kuvan tilan syvyys, jolloin perspektiivin katoamispiste on syvällä maalauksessa. Väriliukumissa on samaa sävyä edessä ja takana, jotta tilavaikutelma säilyy.

Pihagrillin tai nuotion äärelle kokoontuneiden yhdessäolossa tuntuu, että kaikki ei olekaan näkymän mukaista. Arjen hauraus nousee maalauksista raa’alla tavalla kuvan yksityiskohtien vähitellen auetessa katsojalleen. Tunnelman muuttuminen vastakohdakseen voi olla vähästä kiinni. Leppoisa hetki lopahtaa äkisti väärästä sanasta ja teosta hallitsee ulkopuolisuus, kun päähahmo jää yhteisön ulkopuolelle.

Final Act -maalauksessa näkyy synkkä ristiriita ulkoisen menestyksen ja sisäisen moukkamaisuuden välillä. Pöydällä raivoava hyeenamainen olio muistuttaa venäläistä performanssitaiteilijaa Ruben Östlundin elokuvassa The Square. Siinä hän tarjoaa siistiä vaarallista taidetta janoaville taiteenostajille oikeasti vaarallisen tilanteen ja rikkoo taidemaailman viihteellisen kuplan. Epäselväksi jää myös, mitä pitopöydässä syödään, sillä pöytä muistuttaa ruumisarkkua.

Suojeleva keltainen sadetakki

Viljamin maalaukset houkuttelevat kauneudellaan. Mieluummin kuitenkin karttaisimme niiden aiheita: ilmastoahdistusta, sodassa tuhoutumista, ihmisten tökeryyttä. Teoksista on turha etsiä totuuksia. Pikemminkin ne kysyvät erakkofilosofin tavoin loputtomia kysymyksiä, joihin katsoja voi yrittää vastata. Hänhän on osavastuussa siitä, mitä meille on tapahtumassa.

Eräänlaiseksi suojaksi kaikelle hävitykselle on teoksiin muodostunut Ultra Bra -yhtyeen videosta tuttu keltainen sadetakki. Maalauksen päähahmoa suojelevat uskolta ja vallanpitäjiltä ne, jotka eivät jätä häntä yksin: ”Me suojelemme sinua kaikelta”. Sadetakkihahmoissa Viljami palaa This Incident (2019) tai Metamorphosis (2020) maalausten henkilökuviin, joiden käsissä olivat keltaiset kumihanskat, koska saastuneeseen maahan ei enää voinut koskea paljain käsin. Nyt sadetakin alla asuu eläin.

Aikaisemmin totesin tarinan Kristuksen kärsimystiestä kiinnostaneen Viljamia. Sadetakkihahmon voi ymmärtää jonkinlaiseksi Kristuksen vastineeksi, hahmoksi, jonka tie kulkee kivusta ja kärsimyksestä vapauteen. Toisaalta sadetakin alta paljastuu, kuinka ihmishahmo kamppailee paksua maalia vastaan eläimellisyytensä ja inhimillisyytensä muuntumisen rajoilla. Tuon kamppailun voi ymmärtää aiheuttamamme ilmastomuutoksen synnyttämän kollektiivisen trauman vertauskuvana. Viljami uskoo taiteen antavan voimaa käsitellä näitä rankkoja asioita. Että näissä asioissa ei voi, eikä kannata, luovuttaa.

Onko kuva sitten kokemuksen kuva vai kokemus itsessään? Tässä taiteilija on epävarma opas, sillä viimekädessä katsoja määrittää, millainen tuo kokemus on: kuinka hän teoksen tuntee ja mitä hän tunnistaa taideteoksesta. Taiteilija on pikemminkin tienviittana tuolla matkalla, jolla näyttää, että olemme menettämässä elämän tärkeimmän perustan. Vai voimmeko vielä tehdä muutoksen?

Taidehistorioitsija Michael Baxandall kirjoitti 1500-luvun renessanssin maalaustaiteen muotojen ja tyylin olleen reaktiota aikansa yhteiskunnalliseen ympäristöön. Tuo ajatus soveltuu myös Viljamin maalauksiin. Niissä hän tarkentaa käsitystämme 2000-luvun alkupuolen yhteiskunnasta ja yhteiskuntamme vaikutuksista yksilöön. Se, mikä kuvissa tapahtuu, tapahtuu täällä, Suomessa.Ja niin kuin Children of Bodomin kappale In Your Face loppuu äkisti, jää maalauksen Incubation apinahahmo tuijottamaan katsojaansa liekehtivän taivaan alla.

Viljami Heinosen näyttely Somewhere in Between Serlachius Pääkonttorilla 13.9.2025–30.8.2026.

arrow_back arrow_forward