Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Tiistai 28. Toukokuuta 2013

Hetkeen pysäytetyt hahmot puhuvat

Näyttelypäällikkö Tarja Väätänen pohtii Paperiperkeleen elämysmaailmaa.

Kun opiskelin lavastustaidetta Taideteollisessa korkeakoulussa 1980-luvun lopulla, elettiin turkkalaisen teatterin kuohuvaa aikaa. Esityksiin tavoiteltiin äärimmäisen voimakasta fyysistä läsnäoloa, ja tunteiden ääripäitä haettiin dieetein, valvomalla sekä rasittamalla kehoa muutenkin kaikin tavoin. Tälläisen näyttelijäporukan ohjaamiseen tarvittiin tietenkin kaiken osaavaa ohjaajaa. Hän hallitsi tunteiden myrskyssä horkassa vapisevan laumansa ja siinä sivussa hoiteli myös esityksen visuaalisen maailman. Lavastus oli epäoleellinen asia, ja usein esityksissä luotettiin tyhjän tilan estetiikkaan. Puvut valittiin porukalla teatterin varastosta tai kirpputoreilta.

Meitä nuoria lavastajanalkuja kehitys tietysti huoletti. Yhteistyötä teatterikorkeakoulun kanssa ei juurikaan ollut ja tuntui, että meitä ei kaivattu tai tarvittu. Lohdutukseksi haaveilimme, että saisimmepa mekin joskus tehdä teatteria ilman näyttelijöitä ja ohjaajia. Millaisia kuvien ja tilojen elämyksiä voisimme luoda, kun meillä ei olisi jatkuvia reunaehtoja ja käytännön vaatimuksia!

Lavastajien ja pukusuunnittelijoiden onneksi näitä kaiken osaavia ohjaajia ei ole kovin montaa. Turkkalaisen koulun käyneet ovat sittemmin hekin päätyneet osaksi teatterien työryhmiä. Niissä eri alojen osaajat tekevät omaa työtään, yhteistä päämäärää kohti pyrkien.

Lavastajien taitoja on oivallettu hyödyntää näyttelymaailman puolella. Kuvia, tiloja ja illuusioita voidaan tehdä myös ilman näyttelijöitä ja ohjaajia. Itse päädyin ensimmäisen kerran näyttelysuunnittelijaksi Tiedekeskus Heurekaan, rakentamaan visuaalista maailmaa noin kymmenen dinosaurusveistoksen ympärille. Oli mahtava kokemus rakentaa T-Rexille oma suomaisema ja toisaalle piilottaa puunrunkojen sekaan verisesti uhria raateleva velosiraptorlauma.

Hiljattain saimme käsiimme Teemu Keskisarjan kirjan Vihreän kullan kirous ja päätimme tehdä sen pohjalta näyttelyn Gustaf Adolf Serlachiuksen elämästä. Hurjan miehen tarina oli jo valmiiksi kuin teatteriesitys. Draamallisia käänteitä riitti vaikka muille jakaa. Ei ole ihme, että teoksen innoittamana syntyi rinnakkain teatterinomainen näyttely Mänttään ja teatteriesitys Helsinkiin, aluksi tekijöiden toisistaan mitään tietämättä.

Paperiperkele on ilmaisultaan lähellä teatteria, mutta oikeiden näyttelijöiden tilalla nähdään kolmisenkymmentä veistoshahmoa. Näyttelykävijä tutustuu G. A. Serlachiuksen elämäntarinaan kävellessään kuulokkeet päässä eri huoneisiin pysäytettyjen kohtausten läpi. Kun kävijä lähestyy ihmishahmoa, se alkaa puhua.

Teatterin erityisyys perustuu siihen, että näyttelijä on esityksessä elävänä läsnä. Paperiperkeleessä turvaudumme erilaiseen läsnäoloon. Keinomme ovat kuitenkin peräisin nekin teatterin maailmasta. Myös teatterissa katsojat siirretään osaksi esityksen luomaa todellisuutta paitsi näyttelijäntyön ja dramaturgin synnyttämän käsikirjoituksen, myös teatterin visualistien työn kautta. Lavastajat luovat näyttelijöiden ympärille maailman, pukusuunnittelijat vaikuttavat näyttelijöiden hahmoihin, samoin maskeeraajat ja kampaajat. Valo- ja äänisuunnittelijoilla on omat keinonsa tuottaa ja vahvistaa esitysten dramaturgiaa. Multimedia, animaatiot ja projisoinnit lisäävät mahdollisuuksien kirjoa. Koko sopan lankoja pitää käsissään ohjaaja.

Tuhansia tunteja vuodessa avoinna olevassa näyttelyssä olisi vaikea käyttää oikeita näyttelijöitä, vaikka kaikkia muita teatterin keinoja voimme hyödyntää. Paperiperkeleessä hahmojen monologit ja dialogit ovat etukäteen näyteltyjä, ne on tallennettu studiossa ammattinäyttelijöiden tulkitsemina. Luomamme hahmot puhuvat heidän ansiostaan oikeiden ihmisten kielellä ja tunteella.

Mutta voiko näyttelykävijälle puhuva veistos mitenkään pärjätä oikealle näyttelijälle? Pystyvätkö hetkeen pysäytetyt hahmot puhumaan ihmisenä ihmiselle? Toivotaan että näin käy. Se olisi paras palkinto työryhmällemme.

Parasta teatterissa ja teatterin ilmaisukeinoista ammentavissa näyttelyissä on erilaisten osaajien yhteistyö. Vahva elämys syntyy sekä kerronnallisista että visuaalisista elementeistä. Voima tulee koko työryhmästä.

Tarja Väätänen
Näyttelypäällikkö, lavastaja